Sorry!

Blog layout under construction. Be patient!

A day off at the cabin


On keskiviikko. Kaksi laukkua olkapäälläni – toisessa vaatteet, hygieniakamat sekä jotain tekemistä ja toisessa kamera. Olen taas pakannut ihan kaiken mahdollisen turhuuden mukaani. Suuntaan keskustaan vähintään puolituntia etuajassa omasta aikataulustani, jossa on jo sitä myöhästelyvaraa niin paljon, että sillä selviäisi vaikka VR sekoaisi. Junamatka taittuu kuin sumussa tuijottaen kännykän ruutua. Havahdun Ilmalan kohdalla kun verkko katoaa katkaisten katselemani videon.


Löydän itseni Kampista, jossa Kampituspäivä-mainokset lyövät päin kasvoja. Aikaa bussin lähtöön on vajaa tunti ja huomaan miettiväni Heseä, mutta en ole tarpeeksi nälkäinen, että matka kauppakeskuksen toiseen päähän olisi vaivan arvoista. Hilaudun asemalle ja jään odottamaan vuoroani.

Nousen bussiin. Perässäni nousee nelihenkinen perhe, joista nuorimmainen vaikuttaa noin 7-vuotiaalta. Huomaan hieman kiristeleväni hampaita kun poika valitsee paikan vierestäni käytävän toiselta puolen. Bussin lähtöön on vielä 15 minuuttia ja voi sitä höpötyksen ja keikkumisen määrää. Normaalisti tällainen ei minua häiritse, mutta tänään olisin kaivannut rauhallista bussimatkaa. Vedän kuulokkeet päähän toivoen sen olevan maaginen portti hiljaisuuteen. Poika onneksi rauhoittuu bussin lähtiessä liikkeelle. Bussissa on paljon tilaa ja saan kuin saankin sen toivomani rauhallisen matkan.


Yritän kirjoittaa jotain, mutta orasteleva matkapahoinvointi saa minut nopeasti laskemaan kynäni. Tuulilasinpyyhinnesteen haju täyttää auton pyyhkimien suihkiessa tuulilasiin satanutta räntää. Se saa minut viimein oikeasti voimaan pahoin. Koitan peittää hajua imeskelemällä salmiakkia, mutta ammoniumkloridi ei ole se paras lääke pahoinvointiin. Ainakin se peittää pahimmat odöörit ja voin loppumatkan nuokkua unen ja valvemaailman välillä.

Bussista sitten siirryn siskoni autoon, jolla suuntaamme mökille. Olen vielä ihan toissa sfääreissä, mutta onneksi nuorimman siskonpoikani selityksiin takapenkillä kelpaa hyvin vastaukseksi lievästi innostuneen kuuloiset "Aijaa? Niinkö?" Pari vuotta vielä ja tuolla ei pärjääkään enää. Tie on ihan peilijäinen, mutta selviämme perille pahemmitta luisteluitta.


En saa itseäni kokonaan revittyä todellisuuteen, mutta alan pikkuhiljaa jo ymmärtää, mitä ympärilläni tapahtuu. Siskoni tekee pitsaa, josta pikkupojat löytävät vuorollaan jotain, mikä ei kelpaakaan suuhun. Milloin se on ananas ja milloin tomaatti. Paljun lämpeämistä odotellessa pelaamme muutaman pelin. Vanhin siskoni polttaa sormensa paljun pesään. Vanhempanikin piipahtavat paikalla ja jättävät minulle porakoneen, jota emme Taan kanssa ole saaneet aikaiseksi hankkia. 


Pulahdan illasta vielä nopeasti paljussa. Maailman päheimpiä uikkareita on pakko päästä käyttämään aina kun siihen on mahdollisuus. Tuntuu omituiselta istua lämpöisessä vedessä kylmällä ilmalla kun luntakin sataa. Valitettavasti en vielä ole niin hullu bloggaaja, että olisin poseerannut teille pakkasessa uikkareineni. 


Herään aamulla vähän jälkeen viiden, koska olin ottanut melatoniinin yhdeksän aikaan illalla ja nukahtanut jossain kymmenen aikoihin. Kärsin pahasta aikaerosta. En uskalla vielä nousta vessaa pidemmälle etten vaan herätä lähellä nukkuvia pikkupoikia, joita ei herätyksen jälkeen enää pidättele mikään. Selailen kännykkääni ainakin puolisen tuntia, kunnes yritän nukkua lisää siinä onnistumatta. Serkukset heräävät ja näistä pääsevä ääni ei anna nukkumiselle enää sijaa. Vaikka kuinka makailisit hiljaa paikoillasi, pojat selvittävät jossain vaiheessa, että oletkin hereillä. Sitten niiden äänihuulia ei enää pidättele mikään. Ainoana huoneessa jalkeilla olevana aikuisena pääsenkin siis kunniayleisöksi sohvaparkourille.


Palju lämmitetään vielä kertaalleen, mutta itse en jaksa enää. Siivoilujen jälkeen keskimmäinen sisko ja kaikki lapset heitetään kotiin. Saan kyydin Helsinkiin. Ja vaivanpalkaksi tungenkin siskoni autoon romua, josta haluan eroon. Pieni kauppakassillinen sekalaista tavaraa, turhaksi käynyt CD-teline ja maalaamani taulu.

Kotona nukahdan sohvalle katsottuani yhden jakson The Returnedia. Miten voikaan olla näin poikki kokoajan? Ehkäpä syynä on se, että mökkivaatetukseni muistuttaa minua makuuhuoneestamme?



English:

It's Wednesday. Two bags on my shoulders – other one for my clothes, necessities and other stuff, the other for my camera. I've yet again packed every unnecessary thing possible. I'm heading downtown at least half an hour ahead of my already lax schedule. The train ride goes by as though I'm in a fog, staring at my phone's display. I stir when the train reaches Ilmala, where my phone loses its connectivity.
I find myself in Kamppi, there's a sale going on. I still have an hour before my bus leaves and I'm thinking of grabbing a burger, but I'm not hungry enough to justify the trip all the way to the other end of the mall. I drag myself down to the platforms and wait for my ride.
Getting on to the bus. Behind me there's a family of four, the youngest of whom seems like around 7 years old. I find myself cringing when he chooses a seat on the other side of the isle. There's still 15 minutes before the bus leaves and the amount of babbling and all the anxious bouncing around is getting on my nerves. Normally it wouldn't but today I was hoping for a nice and quiet ride. I put on my headphones, hoping that it'll somehow be a magical gateway to peace and quiet. Fortunately the boy settles down when the bus starts up, and I do get my peaceful ride after all.
During the ride, I try to write something, but the onset of carsickness makes me put down my pen. The stench of windshield liquid fills the cabin as the wipers try to clear the falling sleet. The odour is enough to finally make me really feel sick. I'm trying to block the smell by eating some salty liquorice, but ammonium chloride isn't the best choice when you're already feeling sick. At least it's enough to mask the worst of the smell, and the rest of the trip I'm somewhere between sleep and reality.
From the bus I change straight to my sister's car, which will take me to the cabin. I'm still not all there, but the youngest of my nephews is content with answers along the lines of "Uhhuh?" and "Really?", along with faked enthusiasm. A couple more years and that won't do the trick. The road is really icy, but we make it there anyway.
I find it hard to pull myself into the real world, but I've developed a sense of what's going on around me. My oldest sister is making pizza, and my nephews are taking turns naming stuffings they don't like, like pineapple and tomato. While we're waiting for the hot tub to warm up, we play a few games. My parents stop by as well, and leave behind a drill that me and Taa have not yet been able to acquire ourselves. 
I take a quick dip in the tub in the evening, because I take any opportunity I get to use the world's coolest swimsuit. It feels weird, sitting in the warm water while the air around is so cold, especially because it's also snowing. Unfortunately I'm still not crazy enough blogger to take a photo of me wearing my swimsuit in the freezing winter air.
Sometime after five AM, I wake up, because I'd taken a melatonin pill way earlier than I usually do. I dare not go further than the toilet, in fear of waking the children sleeping close by, because once they've awoken, there's no holding them back. I browse my phone for at least half an hour, then decide to try and get some more sleep, without any success in that regard. The boys finally wake up and no matter how silently and still you lay, somehow they find out you're not really sleeping, and then the babbling starts. Being the only grownup in the room, I get to supervise their sofa parkour.
The tub gets warmed up again in the morning, but I'm not feeling up to it. There's some cleaning up and then my other older sister and all of the kids get taken home. I myself get a ride all the way back to Helsinki, and for their troubles I give them a car full of junk I wish to get rid of. A small bag of miscellaneous stuff, an obsolete CD-stand and a painting I've painted for them. 
Back home, I watch one episode of The Returned and then fall asleep. How can one be so knackered all the time? Maybe it's because my cabin outfit reminds me of our bedroom?

Comments

  1. Tykkään aivan järkyttävästi tällaisista arjenkuvauksista, oli pakko kirjautua bloggeriin sisälle ihan vain kertoakseni sen : D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihana kuulla. :) Olin jo vähän kahden vaiheilla onko tämmöistä järkevää julkaista vai ei.

      Delete
  2. Ihana uikkari! <3 <3 Oon joskus Iron Fistin sivuilla tommosta kuolaillu. Ja ihana tuo teidän makkari, upeat verhot!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitti! :)
      Nää kyseiset uikkarit on Bannedin, mutta muistan kanssa että Iron Fistilla oli saman kaltaset.

      Delete
  3. Ihana tuo asu, kelpaisi kyllä omaankin vaatekaappiin! :D Toteutin lemppariblogipostauksen haasteen muodossa, käyhän tsekkaamassa!

    http://elisabet-teaandvanity.blogspot.fi/2017/03/parhaat-pienet-blogit-haaste.html

    ReplyDelete

Post a Comment