Vapaaehtoisesti lapseton

This post is a huge ranting post about being voluntarily childless, because Finnish media is trying to get women pregnant by criticising our choices. -.o.- I'm not going to translate this, because I just had to get this out of my system.

Kaihdan vakavampien tekstien kirjoittamista julkisessa blogissa, sillä haluaisin pitää tämän kevyempänä paikkana, joka keskittyy enemmän synkempiin asioihin viehättyneen naisen elämäntyyliin eikä poltiikkaan ja yhteiskuntaongelmiin. Eli mikäli seuraat minua sen kaiken enemmän tai vähemmän materialistisen mörkö-hötön takia, niin tämän ranting-postauksen voi ihan hyvin sivuuttaa. 

Olen viimein kyllästynyt median vauvabuumiin, joka ajaa meidät velat, eli vapaaehtoisesti lapsettomat, ahtaalle. Meitä haukutaan, valintaamme vähätellään ja se laitetaan jonkin yksittäisen syyn alle, johonka sitten yritetään keksiä ratkaisua. 

Olen äitini puolen serkuskatraasta (5 serkkua + 2 siskoa) ainoa, joka ei ole lisääntynyt, vaikka vakituinen, pitkä parisuhde miehen kanssa löytyykin. Tuloja minulla ei ole kelan hassua opintotukea lukuunottamatta ja sitä ennen pyörin monta vuotta työttömyyspäivärahojen varassa, koska työmarkkinat eivät yrityksistäni huolimatta olleet minusta kiinnostuneet. Avopuolisoni kuitenkin tienaa niin, että opiskelijaruokaan (puuroon ja pöperöön) ei tarvitse alentua selvitäkseen. Numeroita on turha tiedustella – ne ovat poikaystäväni oma asia. Olen myös perusterve nainen, jolla ei ole mitään todettuja pitkäaikaissairauksia. Mielenterveys ei aina ole mikään parhain, hammaskalusto vaatii huoltamista ja ylipainoakin on, mutta mikään niistä ei haittaa tällä hetkellä elämääni. Pahin terveydellinen ongelma onkin siis univaikeudet ja stressi, jotka johtuvat pääasiassa opiskeluista, eli ovat ohimenevä tila. En myöskään ole fanaattinen maailmanparantaja. Olen toki kiinnostunut ekologisemmasta tavasta elää ja eläimet sekä näiden olot ovat minulle tärkeitä, mutta en halua ajaa omaa elämääni ahdinkoon miettimällä ihan jokaista valintaani luonnon kannalta. Perheemme toki varmaan olisi 90% kasvisruokavaliolla, mikäli en olisi kasvisruokavalion pääproteiniinlähteelle allerginen. 

Miksi sitten en tee Suomelle palvelusta ja pukkaa ulos tulevia veronmaksajia? 

Yksinkertaisesti sanottuna: en halua. En halua lapsiarkea. En halua lasta tällaiseen maailmaan, jossa loukkaantuminen on uusi musta; jossa valintasi ovat huonoja, valitset mitä vaan; ja kaikilla on paha olla. Ihmiskunta on mielestäni vähän liian sekaisin, eikä meitä tarvita täälä maapallolla näin montaa. 

Koska en täysin kasvispainotteiseen ruokavalioon voi siirtyä menettämättä järkeäni, pyrimme kierrättämään mahdollisimman paljon, ostan paljon käytettynä enkä tilaa Wishiltä yms., lentomatkani voidaan laskea kahden käden sormilla, autoa en omista, asutaan pienessä kämpässä ja sähkö on valittu tarkkaan – niin ei tässä nyt ihan kauheasti ole enää vähennettävää. Tai siis on, mutta nuo isot puheenaiheet on jo hoidettu. Tietenkin, veden, ruoan ja kulutuksen osuutta on aina hyvä miettiä myös. Lapsettomuus on kuitenkin minun ekotekoni. Omat vauvanvaippanikaan eivät taida olla vielä maatuneet? Ja olen tietoinen kestovaipoista kiitos vaan. 

Lapsettomuus on myös teko minulle. Lapsiarki ei houkuta kurahousuineen ja nukutustappeluineen, enkä todellakaan kaipaa lisää unettomia öitä. Lapsen hankkiminen tarkoittaisi myös rakkaan harrastuksen rajoittamista, sillä askartelen välillä vaarallisten aineiden kanssa (kuten hartsi, neulat, liimat, maalit, veitset jne.). Lasta kun ei voi sulkea oven toiselle puolen, niin kuin kissan, ainakaan muutamaan vuoteen, eikä voida taata, että se viihtyisi isänsä kanssa oven toisella puolen, eikä kiljuisi äitiään kurkku suorana. Nauti siinä sitten harrastuksesta, joka on iso osa minua. Monille se on jotain muuta, mikä määrittää omaa elämää ja vauva ei siihen mahdu. Se on ihan sama, olkoon se vaikka paljon parjattu ja veloihin yhdistetty baareissa notkuminen, mutta kenelläkään toisella, paitsi vauvalla, ei ole oikeutta vaatia oman minän (eli esim. niiden harrastusten) rajoittamista. 

En myöskään ole valmis ottamaan riskiä, että lapsi olisi miehekkeen elämälle liikaa ja me jäätäisiin lapsen kanssa kaksin. Se ei olisi pelkästään taloudellinen itsemurha vaan menettäisin parhaan ystäväni siinä samalla. Avopuolisollani on muutenkin tarpeeksi tekemistä, että joku lapsenhoito todennäköisesti kävisi koville, koska minä en siihen yksin ala. Ja vierestä seuranneena, en halua myöskään menettää niitä lapsettomia kavereitani, joita on paljon. Oli sitten kyseessä uusi suhde, lapsi tai muu suuri muutos elämässä, se vaatii ekstravoimia pitää vanhoja kaverisuhteita yllä. Puhun kokemuksesta lapsettoman kaverin silmin. Aika moni kaverisuhde vaan kaatuu siihen, kun molemmilla ei ole lapsia. Urakehitykseni ei myöskään kaipaa enää yhtään jarrua. Se on rämpinyt pohjamudissa, sillä en ole saanut työpanoksistani edes palkkaa. Ihan sama olkoon työpaikka perhemyönteinen tai ei, en itse halua missään nimessä tietoisesti jarruttaa omaa kehitystäni näin isolla asialla. Saman syyn takia en hanki esimerkiksi tatuointia naamaan. Haluan tehdä työtä, pystyä nauttimaan siitä ja edetä urallani normaalisti. 

Olisihan se kiva nähdä, miltä minun ja poikakaverini geenien sekoitus näyttää. Opettaa tälle olennolle kaikki, mitä tiedän ja kokea ylpeyttä, kun se viimein älyää, miten kävellään, puhutaan ja ajetaan pyörää. Halu ei vaan ole tarpeeksi suuri. Ja kun nyt niihin geeneihin päästiin, niin lukiobilsalla laskettuna lapsestamme tulee lyhyt, vyötärölihavuuteen ja masennukseen taipuva, likinäköinen, aikuisiänaknesta kärsivä, kiharatukkainen ja joko puna- tai tummahiuksinen kalpea pisamanaama vihreillä silmillä. Ei kuulosta hyvältä. Enkä nyt ajattele, että potentiaalinen olematon lapseni olisi ruma, vaan se, että tuossa on niin monta koulukiusaamiseen ja mielenterveyden murenemiseen johtavaa aihetta, että pelkään jo kyseenomaisen potentiaalisen olemattoman lapseni puolesta. Kiusaamiseen kun ei tarvita kuin yksi ns.”huono” piirre ja tuossa oli ihan tarpeeksi. Pelkään myös, että lapsi olisi vammainen kaikkien niiden hengitettyjen myrkkyjen ja pölyjen takia. Ja koska sisarusteni raskauksissa on ollut hieman… sanotaanko hassuuksia… niin pelkään että oma lapseni tulisi olemaan perätilassa ja reilusti etuajassa. 

Tästä onkin siis luontevaa hypätä itse raskauteen ja sen pelkoon. Raskaana olevat naiset ovat aina vihanneet minua. En tiedä johtuuko se siitä, että olen kuin en huomaisikaan raskautta vai olenko vaan paska tyyppi. Minulla ei ole tapana huomautella edes muiden hiusmuutoksia, joten miksi huomauttelisin mahan kasvamisestakaan? Omat kokemukseni siis ovat sitä, että raskaana olevat naiset ovat usein kiukkuisia ikäviä ihmisiä. No onko se ihmekään? Vauva painaa ties mitä elintä, maha on tiellä, jalat turpoavat ja hormonit heittelevät. Ei kuulosta yhtään kokemisen arvoiselta tai hehkuvalta asialta. Pelottaa myös se käsien määrä, joka luvatta mahalle hakeutuisi ja tuntemattomien ihmisten tiedustelut. Joudut myös raportoimaan kaiken terveyskeskukseen ja mukaan laitetaan pitkä lista siitä, mitä suuhunsa ei saisi pistää ja miten pitää elää. Menettäisin yksityisyyteni, koskemattomuuteni ja mielenterveyteni täysin. Ja se synnytys sitten! Pahimmassa tapauksessa paikat repeävät, kätilöt huutavat, ovat ilkeitä ja kaiken tämän hauskuuden jälkeen saat vieläpä ison laskun kotiin mukaan, kun yrität hoitaa revennyttä välilihaa, tökit toisistaan erkaantuneita vatsalihaksiasi ja mietit mistä ne 10 lisäkiloa tulivatkaan tissien huutaessa jostain rintatulehduksesta. Saisi kokea taas uuden ulkonäkökriisin kaiken sen kivun keskellä ja käsittelyyn ei olisi aikaa, kun on tärkeämpää tekemistä ja neuvolassa juoksemista. 

Seuraavaksi joku haluaa vedota vanhukseen minussa. En kaipaa vanhuudenpäivilleni elättäjää ja olen eutanasian puolella, joten niitä eläkkeitäkään (joita ei muutenkaan tulla saamaan) ei tarvitse kauaa maksaa. Kun en enää pääse sängystä omin voimin ylös vessaan vanhuuden takia, niin olkaa hyvä ja päättäkää päiväni. Se ei siitä nimittäin enää parane, vaan menee vaan huonompaan. Olen yhden kesän vanhainkodilla ollut töissä, ja tekee edelleen pahaa muistella niitä mummoja, jotka eivät liiku enää mihinkään eivätkä puhu, vaan avaavat vaan suuta, kun lusikalla hieman tökkii ja nukkuvat loppuajan. 

En syyllistä ketään, joka on lapsia päättänyt hankkia. En myöskään vihaa lapsia, niin kuin yleinen luulo meistä veloista on. Toki saattaa hieman keittää 30 minuutin bussimatka, jossa joku kiljuu kurkku suorana, mutta se nyt vaan on valitettavasti kestettävä, ellei lapsen äiti halua olla ihana ihminen ja poistua ajoissa bussista, mitä ei oikein voi vaatia. Enkä myöskään lepertele jokaiselle naperolle, sillä en vaan ole lapsi-ihminen. Samaan tapaan, kun en koiristakaan mitään ymmärrä, enkä niiden kanssa osaa olla luonnollisesti. 

Toivonkin siis, että valintaani ja mielipidettäni ei lytätä ja minua haukuta ”isoksi vauvaksi”, koska koen elämäni ilman lapsia tarpeeksi rikkaaksi. Kuinka voin kaivata asiaa, jota en ole kokenut? En tunne jääväni mistään paitsi. Miettikää, miltä tuo Juntin artikkeli tuntuu niistä, jotka eivät jostain syystä vaan voi lapsia saada! Koen olevani aikuinen ihminen, en mikään teini enää, vaikka minulla ei omaa jälkikasvua olekaan. Jotkut ihmiset kasvavat aikuiseksi jo aiemmin, ja joistain lapsen saanti ei tee sen enempää aikuisempaa kuin fiksumpaakaan. Lapsi pitää mielestäni syntyä kotiin, jossa se on haluttu. Lapsen tulee saada hyvä ja turvallinen paikka elää, ja kaikista ei valitettavasti tätä ole tarjoamaan. Liian moni otetaan huostaan, jätetään heitteille tai saavat huonon kasvatuksen. On itsekkäämpää hankkia lapsi elämäntilanteeseen, johon se ei yksinkertaisesti istu, kuin olla hankkimatta lapsia ollenkaan. Joskus toki elämäntilanne muuttuu, jolloin siihen on hyvä hakea apua, sillä sille ei aina voi mitään. Eli en halua missään nimessä niputtaa kaikkia huostaanottoja yms. miksikään yhdeksi tapaukseksi! 

Haluankin siis vaan kertoa Juntin kanssa samaa mieltä oleville, että lapsettomuus ihan omana henkilökohtainen päätöksenä ei pitäisi olla tuomittavaa, olivat syyt millaiset tahansa sen takana: itsekkäät tahi epäitsekkäät. Pistäisitte energianne ennemmin lapsettomuudesta kärsivien auttamiseen ja sosiaalihuollon ongelmien selvittämiseen. Se ei ole ulkopuolisen arvostelun asia oli sinulla 10 lasta (kunhan näiden kyseisten lasten perustarpeet täytetään) tai ei yhtään. Ja kuten Kulta sen hyvin tekstissään ilmaisi: "Pahin tilanne, jonka voin kuvitella on se, että lopulta hankkisinkin lapsia – ja katuisin sitä."

Vielä viimeisenä sille serkuskatraalle, josta jotkut tänne eksyvät: tämäkin sukupolvi tarvitsee yhden Lollon. Odotan, että se muiden asioihin puuttuva, äänekkäästi oman mielipiteensä ilmaiseva täti-ihminen minussa herää ja ottaa paikkansa, kun alkuperäinen Lollo meidät jättää. Tulevaisuudessa sitten siskonjeni lasten avopuolisot ja lapset saa kirota, kun Eni-täti tulee kylään.