Weight stories: The beginning

*Mikäli painosta puhuminen tuottaa sinulle ylitsepääsemätöntä tuskaa, suosittelen skippaamaan tämän tekstin ja kaikki mahdolliset tulevat weight stories otsikolliset, joita toivottavasti tulevaisuudessa on lisääkin.*

Fiksu suhtautuminen lihavuuteen ja painoon ylipäänsä tuntuu olevan lentänyt ikkunasta aivan täysin nykyaikana. Osa loukkaantuu, osa tuskastuu, osa tekee pilkkaa, osa ottaa kantaa ihan kaikkien painoon ja osaa ei kiinnosta paskaakaan, oli painosi sitten mitä tahansa.

Olen 158 cm pitkä ja painanut painavimmillaan 80 kiloa. Painoindeksi on tällöin 32, mikä tarkoittaa merkittävää ylipainoa. Tällaisen hobitin, kuin minä, tulisi painaa 48-62 kiloa ollakseen painoindeksin mukaisessa normaalipainossa. Painon ylittäessä 87, painoindeksin tulos kohoaa vaikeaksi ylipainoksi. Haluan kuitenkin tässä välissä muistuttaa, että BMI ei ole mikään täydellinen mittari, vaan suuntaa-antava. Se ei kerro paljoakaan terveydestä.

Nyt kun ollaan numerot saatu pois alta, voidaan ihmetellä muuta. 

Jostain kumman syystä, montaa on hämmästyttänyt painoindeksini. "Mutta ethän sä näytä merkittävästi ylipainoselta!" Onko tämä vaan halua olla ystävällinen? Vai eivätkö ihmiset oikeasti enää tunnista, miltä ylipaino näyttää? Vai onko vaan niin, että alakroppaan kertyvä läski ei niin selkeästi näy, olen oppinut pukeutumaan piilotellen tai sitten meidän hobittien on vaan helpompi olla lihavia? En tiedä, mutta en voi kyllä allekirjoittaa monen valitusta siitä, että ylipainoisena saisi enemmän huonoa kommenttia. Minua on eniten haukuttu ja kroppaani kommentoitu laihana.

Olen siis ollut niin alipainoinen, normaalipainoinen kuin ylipainoinenkin. Mikä sitten johti siihen, että minusta tuli ylipainoinen?

Lähdetään alusta. Tarina ei ole tavallinen "olen aina ollut isompi tyttö", vaan olin pienestä pitäen painosuositusten alapäässä ammattikorkeakouluun (siihen ensimmäiseen) asti. Porukoilla ruoka on aina ollut mautonta (Sori äiti ♥ Tykkään sun perunamuusista ja kastikkeista silti) ja olin tottunut siihen, että sitä syödään vaan nälkään. Pakollinen koululiikunta piti minut myös liikkeessä, vaikka niistä tunneista onkin jäänyt jos jonkinmoista traumaa ja syntynyt suoranaista inhoa liikuntaa kohtaan.

Nämä valitettavasti monen teinin elämään kuuluvat masennus, syömishäiriöt ja muut mielelliset epätasapainot sekä draamat astuivat myös jossain välin kuvioihin ja sekoittivat kaikki terveelliset tavat lopullisesti. Ei voi kun ihmetellä miten suklaapatukalla, nökäreellä lämmintä ruokaa ja hedelmällä pärjäsikään koko päivän. Ei ihme että väsytti.

Sitten muutin pois kotoa. Olin normaalipainoinen ja vaatekoko xs-s (muistakaa että olen lyhyt ja pienirintainen, ja aimmin kaikki vaatteet lastenosastolta tai kokoa xxs-xs). PK-seudulla ruokailutavat muuttuivat: einekset lisääntyivät, mäkkäri oli lähellä ja rakastunut pari voi herkutella vaikka joka päivä tv:n ääressä. Liikunta jäi, koska siihen ei ollut ikinä syntynyt tervettä suhdetta ja arkiliikuntaa ei tullut, sillä kaikki oli lähellä ja matkakortin hyötyä halusi maksimoida – olihan siitä maksanut.

Heräilin aina välillä siihen, että yhtäkkiä kaappi täyttyi vaatteista, jotka eivät mahtuneet päälle. Alkuun en kiinnittänyt siihen niin paljoa huomiota, sillä olin tyylimurroksessa ja vanhat vaatteet saivat kadota muutenkin kaapista edes kokeilematta. Mutta nyt kun vaatekaapista ei katoakaan vaatetta muutenvaan, huomaan selkeämmin, kun jokin vaate ei enää mahdu päälle. Nämä vaatteet siirtyvät kaapin perälle ja palaavat aina siivoushetken koittaessa muistuttamaan minua lisääntyneestä painostani.

Hyvä vaan, sillä en halua sulkea silmiäni painnonnousulta, sillä tiedän olevani ylipainoinen. En kuitenkaan vihaa itseäni painoni vuoksi. Olen edelleen minä ja minussa on edelleen nättejä asiota. Painoni ei vaan ole sellainen, mitä pitäisin kauhean kauniina, eikä minun mielestäni tarvitsekaan, sillä siihen voin vaikuttaa, toisin kuin moneen muuhun piirteeseeni, jotka eivät kuulu sisäiseen mielikuvaani minusta. Hyväksyn sen, että olen nyt tämän kokoinen, mitä olen, mutta jos en nyt tee jotain, herään taas parin vuoden päästä siihen, että painoindeksi on 35, eli vaikea ylipaino, ja pelkään sen tuovan mukanaan terveyshaittoja ja hajottavan pääni lopullisesti. En halua diapetesta, särkeviä niveliä tai uniapneaa. En myöskään halua itkeä vaatekaupassa, kun mikään kiva ei mahdu päälle.

Koska minulla on syömishäiriöisiä taipumuksia, koen tärkeäksi puhua painonpudotuksestani. En halua jäädä tämän kanssa yksin ja huomata liian myöhään sairastuneeni anoreksiaan. Mutta en myöskään halua alkaa ylistää body positivity -aatteen ääripäätä (pitäisi varmaan sanoa fat positivity), joiden mielestä laihduttaminen mistään syystä on iso rikos.

On totta, että en aloita lahdutusprojektiani pelkästään terveellisten elämäntapojen takia, sillä minulla ei nyt ole mitään ylipainosta johtuvia sairauksia, enkä osaa kuvitella elämää sellaisten kanssa. Uskallan myöntää, että olin mielestäni kauniimpi laihana. En kuitenkaan halua enää painaa alle 50 kiloa. Muistan hyvin, kuinka kylmä silloin kokoajan oli vaikka olisikin ollut 30 astetta lämmintä. Kiitti, mutta villasukat kesällä ei ole mun juttu enää.

Mitä sitten olen tehnyt painonhallinnan eteen? 

Aloitin hitaasti. Aion kuunnella ja tarkkailla itseäni koko prosessin ajan.

Olen pitänyt nyt ruokapäiväkirjaa erään applikaation avulla ja kokenut näin ollen kalorien ja omien syömistottumusten tarkkailun helpommaksi. On helpompi lähteä muuttamaan asioita, kun oman tottumuksensa näkee oikeasti fyysisesti ilmentyneenä. Olkoon sitten vaikka vaan numeroina. Tämä on kuitenkin se vaarallisin osuus ja joudunkin pitämään itseni aisoissa, etten rupea tavoittelemaan liian matalaa kalorinsaantia tai palkitsemaan itseäni henkisesti pienikalorisista päivistä tai sättimään, jos joskus menee yli tavoitteen. 

Taa myös on tehnyt meille oikeaa ja vähän liiankin hyvää ruokaa jo pitkään, eli pitää vaan hieman kontrolloida ateriakokoja tulevaisuudessa. Eineksiä ei siis ihan hirveästi enää mene, mutta yhteisiä herkkuhetkiä voisi silti rajoittaa hieman.

Käyn myös melkein joka päivä edes pienellä kävelylenkillä, mutta tämä lähinnä siksi, että pää saisi hieman happea. Koneella yksin päivästä toiseen to-do -listojen ja sähköpostin vahtaaminen on hyvin myrkyllistä loppupeleissä. Tämän lisäksi, liityin salille. Aika riskiä näin korona-aikaan kun ei tiedä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta tämä on ollut suunnitteilla jo aivan liian pitkään. Seuraavaksi vuorossa olisi pt:n hommaaminen ja liikunnan ottaminen elämään taas mukaan. Mietin myös ravintoterapeutilla käyntiä, koska kasviruoan lisääminen ruokavalioon kiinnostaa, mutta palkokasviallergia on melkein ylitsepääsemätön haaste.

Tarkempia painotavoitteta en kuitenkaan uskalla vielä asettaa. Enkä kyllä mene edes arvioimaan, olenko jo ihan sekaisin vai en, koska normaali keskustelu painon ympäriltä on täysin kadonnut ja mielipiteitä aiheesta on liiakseen. :D Jotain tälle tilanteelle on kuitenkin tehtävä ja parempi nyt kuin ei koskaan.

Painoa on jo pudonnut nyt suunnilleen 1-2 kilon väliltä.