Pelottava luomisprosessi

Vuosi 2020 on ollut taiteen tuottamisen kannalta suhteellisen hyvä vuosi. Ainakin jos määrällisesti mitataan. Alkuvuonna liikkumisrajoitusten tultua siihen oli helppo upottautua kun yritti olla mahdollisimman näkymätön Taan tehdessä töitä kotoa käsin. Samalla on tullut myös hieman mietittyä omaa luomisprosessiaan, taidetyyliä ja muita harrastukseen liittyviä enemmän tai vähemmän filosofisia kysymyksiä.


Normaalisti työvälineinäni olen aina preferoinut värikyniä, myöhemmin vakikalustoon on kuulunut vesi- tai peitevärejä ja kuulakärkikyniä, tai sitten digitaalista mediaa. Tänä vuonna olen kuitenkin skannerin puutteen takia ja koneella vietetyn ajan kasvaessa tutustunut paremmin akryylimaaleihin päästäkseni pois koneelta ja helpottaakseni ahdistusta, joka syntyy kun paperikuvia ei voi taltioida kunnolla. Iso muutos työskentelytavoissa oli alkuun virkistävää, mutta myös ajatuksia herättävää.

Välillä on ollut todella vaikeaa keksiä, mitä luomuksiinsa haluaa ikuistaa. Eli kyseessä on aivan perinteinen artist's block. Mutta välillä ongelmana on, että ideoita kyllä riittää, mutta jokin sisällä nakertaa ja niitä ei vaan saa ulos. Osittain kyse on huijarisyndroomasta, mutta taustalla on myös toisenlaista pelkoa: hyväksymispelkoa ja turhan luomisen pelkoa. Nämä kaikki yhdessä muodostavat muurin, joka estää tekemästä sitä omaa juttuaan ja nauttimaan luomisesta.


Voiko taas maalata kallon? Voiko taas piirtää perinteisesti kauniin, mutta mitäänsanomattoman naisen? Haittaako, jos värivalintani ovat taas sameita ja elottomia? Haluan kokeilla värejä, mutta en todellakaan halua kyseistä teosta sitten omalle seinälleni, enkä halua kehittää tyyliäni siihen suuntaan. Mitä ihmettä tässä pitäisi siis tehdä?

Vaikka kukaan ei koskaan olekaan tullut suoraan sanomaan "miksi sä aina piirrät tommosta", nakertaa kysymyksen pelko jostain syystä minua. Johtuuko se pelosta, että kukaan ei pitäisi tuotoksistani, mikäli tekisin sitä, mitä oikeasti haluan luoda? Miellyttämisenhalusta? Voi ihan vaan siitä, että en halua selitellä teoksiani? En ole ikinä joutunut kokemaan tuota kysymystä, joka on monelle animetyyliin piirtäneelle varmaan aika tuttu. Itsehän siltä säästyin, koska animetyyli jäi vaan pieneksi vaikutteeksi, vaikka jotkut kuvittelevat sillä olleen suurempi vaikutus kuin oikeasti onkaan.


Ongelmaksi on myös vuosien aikana muodostunut kuvat, joista en oikeasti itse tykkää. Tätä tuskaa olen pyrkinyt lievittämään myymällä nurkistani noita turhuuksia. En silti kadu niiden luomista! Jokainen prosessi on opettanut jotain ja olen siitä onnellinen. Mutta silti on hankalaa luopua palasta omaa sieluaan. Lisäksi myynti herättää erinäisiä pelkoja. Vaikka myynkin sieluani miinuksella, pelkään, että joku pikkusieluinen päättää kannella asiasta jonnekin ja saan elämääni taas uuden sotkun. Pelkään kuitenkin enemmän sitä, että niitä ostetaan säälistä ja oikeasti ne päätyvät jonnekin laatikon pohjalle, vaikka olen myynyt ne eteenpäin juuri siksi, että ne saisivat uuden elämän. Muuten se olisi ihan sama heittää roskiin. En siis luo asioita myyntiin, ellei minulta jotain pyydetä. Tilaustöihin ei myöskään uppoa niin paljon tunteita ja minuutta, joten niiden kohtalo ei huoleta.

Tähän kaikkeen ahdistuneeseen ylianalysointiin mahtuu myös pelkoa siitä, että ei kehity ja kulutettu aika on mennyt hukkaan. Olisiko se maalaamiseen käytetty tunti pitänytkin kuluttaa työnhakuun, koodaamiseen tai opinnäytetyöhön? Olisi myös pitänyt viedä roskat, kuntoilla, lukea... Lista on loputon. Huomaan löytäneeni itsestäni pienen ylisuorittajan, joka kokee, ettei ole saanut päivän aikana mitään aikaiseksi vaikka pesi pyykit, pesi kissan hampaat – ja omatkin, kirjoitti hieman opparia, jutteli kavereille, luki kirjaa, katsoi sarjoja... Miksi sitten luomiseen käytetty aika tuntuu siltä, kuin olisi tuhlannut aikaansa? Ehkä ahdistus kumpuaa siitä, että minulla ei ole minkäänlaisia tuloja, joten haluaisin olla edes jollain tavalla tuottava osa tätä kotitaloutta.


En oikeastaan tiedä, mitä tässä yritän sanoa. En saa kunnolla kiinni tästä. Ajatukset leijuvat juuri tajuntani ulottumattomissa jossain silmänurkassa ja katovat, kun yritän katsoa sitä tarkemmin. Onko jokin kuolemanpelko tarttunut opinnäytetyöstäni ja yritän nyt lypsää elämästäni kaiken mahdollisen vai onko tämä sitä 30 kriisiä, jonka väitin välttäneeni? Vai onko harrastukseeni vaan pesiytynyt väliaikainen mörkö? Johtuuko tämä välinemuutoksesta? Vai tulevatko muut elämän möröt tielle? Jos vaan päästän irti ja toivon vastauksen löytyvän joskus selvänä edessäni.

Tuntuuko yhtään tutulta? Miten tästä pääsee eroon? Vai olenko vaan mökkihöperöitynyt? Teenkö jotain väärin?

Comments

  1. Apua joo, sain tosi hyvin kiinni tosta suorittamisen fiiliksestä. Nimenomaan jotain itselle tärkeää ja mieluisaa tehdessä tuntuu monesti, että se on ajanhukkaa ja pitäisi koko ajan olla tekemässä jotain "hyödyllisempää". Ja omalla kohdalla sekin, että harrastustoiminnan pitäisi sitten ainakin olla jotenkin tosi suurta ja maata mullistavaa, kuten jonkun piirroksen tai tekstin. Sitä on kyllä itsensä pahin vihollinen tällaisissa jutuissa. Unohtuu juuri tuo, että kaikki luova toiminta on oikeasti kehittävää ♥ En tiedä oliko tässä kommentissakaan nyt päätä tai häntää, ei tunnu siltä :'D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aivan yhtä paljon järkeä kuin alkuperäisessä tekstissäkin! :D On se surullista miten piippuun sitä onkaan ohjelmoitu itsensä ajamaan kun ei voi edes hetkeä sallia itselleen hyvin mielin.

      Delete
  2. Pystyin samastumaan tosi hyvin, vaikken tuotakaan mitään kuvataiteellista. En usko, että teet mitään väärin, vaan meistä suurin osa on suomalaisessa yhteiskunnassa ohjelmoitu pärjäämään yksin, selviytymään, olemaan ahkeria ja muiden silmissä tuottoisia. Koska siitähän se meidän ihmisarvo tulee. Eikun..! 😄 On tosi vaikeaa olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että tekee itselleen jotain tärkeää, jotain joka pitää järjissään, jos sitä ei voi mitata kapitalistisilla mittareilla. Toivottavasti jaksat inspiroitua maalaamisesta ja piirtämisestä myös nyt syksyllä ja talvella! 💙

    ReplyDelete
    Replies
    1. Todella suomalainen ja kapitalistinen mentaliteetti kyllä! Tee, mittaa ja pärjää niin olet hyvä ihminen. :'D Surullista vaan että se hiipii myös luovuuteen, johon nuo ajatelmat eivät kyllä yhtään sovi.

      Toivottavasti kaikilta löytyy vielä inspiraatiota olla luovia ja kykyä ottaa omaa aikaa! Erittäin tärkeää näin koronan ja lisääntyvän pimeyden myötä. Ihan riippumatta tavasta. Olkoon vaikka kuvataiteellista, kirjallista, liikunnallista tai mitä ikinä nyt keksiikään.

      Delete
  3. Tuttuja mietteitä. Painin näiden fiilisten kanssa paljon nuorempana, kun en nähnyt luomisprosessissa mitään _järkeä_. Koulu- tai työpäivän jälkeen saatoin unohtua tunneiksi piirtämään niitä kauniita naishahmoja, ja kun havahduin siihen, että "olin taas tuhlannut päivästäni tunteja hommaan, mistä en hyötynyt mitään", alkoi itsesyytökset.

    Mun art blockiin, taideahdistukseen ja turhuuden tunteeseen auttoi paljon se, kun keksin mun taiteelle SYYN. Tai enemmänkin kehitin taiteen tekemiselle syyn. Tein alkuun huomaamatonta aktivismitaidetta, jossa otin rennosti kantaa kehopositiivisuuteen, seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin ja muihin senaikaisiin tärkeisiin aiheisiin. Teemat eivät suoranaisesti edes näkyneet kuvissa, mutta teemasta tietävät ihmiset tiesivät, että kuva on kannanotto. Nykyisin mun taiteeni SYY on se, että tahdon tatuoijaksi, ja työstän piirroksiani tatuoimiseen sopivampaan suuntaan. Samalla art block on helpottunut, kun tutustun perinteisiin tatuointiteemoihin ja teen niistä omaan tyyliini sopivia kuvia. Myös aktivismiaiheet on yhä messissä.

    Kannattaa ehkä miettiä just sitä, mitä haluat taiteellasi sanoa. Haluatko aiheuttaa ihailua, kertoa tarinaa, näyttää ihmisyyden epäkohtia tai luoda jotain myytävää? Mikään syy ei ole huono syy, mutta sen oman tavoitteen ja sanoman miettiminen helpottaa kaikkiin näihin kielteisiin ajatuksiin :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hyvää pohdintaa ja hienoa että oot löytäny toimivan ratkasun! Tekisi varmasti hyvää selvittää itselleen jotain syytä, miksi tätä hommaa oikein tekee / haluaa tehdä. Eli pienen itsetutkiskelun paikka taas selkeästi.

      Delete
  4. Mulle oli tosi oivalluttavaa se, että harrastusta pystyi oikeasti käyttämään valttina työnhaussa - siis jopa siinäkin tapauksessa, ettei haettu työ ollut kovinkaan lähellä sitä. Junnumpana kartoin omien teosten esilletuomista työnhaussa, kun koin tuotosteni olevan liian kaukana valtavirrasta, mitä se sitten silloin mun mielestä edes olikaan.

    Se, että olet käyttänyt harrastuksen parissa aikaa ja kartuttanut taitoja vuosien varrella on vain positiivinen juttu. Ja vielä loistavampaa on se, että sulla on konkreettista näyttöä siitä. Kärsivällisyys, pitkäjänteisyys ja halu kehittää itseään on kuitenkin työelämässä todella haluttuja piirteitä. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Totta! Voisi valjastaa enemmän tätä kautta tulleita "oheistaitoja" työnhakuun pointeiksi ja tuoda niitä enemmän esille. Niiden kehittäminen voisi myös olla se Iidan mainitsema tekemisen "syy". Ainakin yksi sellainen.

      Delete

Post a Comment