Yksi työpaikka kiitos, pienellä pöhinällä

En tiedä potkaisenko itseäni nyt nilkkaan tällä julkaisulla, kun kerta yritän aktiivisesti löytää harjoittelupaikkaa, mutta on vaan pakko purkaa jonnekin. 

On tehnyt oikeasti ihan yhtä pahaa lukea muiden hehkutuksia työpaikoistaan ja siitä kuinka työt ovat pitäneet järjissä muuttuneessa maailmassa, kuin sellaisen ihmisen tekee pahaa lukea painonpudotuksesta, joka kärsii tai on parantumassa syömishäiriöstä. Se on sattunut syvälle ja vääntänyt mahan solmuun, kirvoittanut kyyneleitä ja saanut välillä jopa vihaamaan hehkuttajaa, itseään ja maailmaa. Olo on tullut vaan epätoivoisemmaksi ja mieliala on vaihdellut kiukun ja epätoivon välillä.

Hakemusten rustaaminen alkoi käydä syksyllä mielenterveyden päälle, kun vastaus oli aina "ei" tai hiljaisuus. Kuinka paljon yhden ihmisen pitää jaksaa ottaa vastaan kieltäytymistä ja silti jaksaa yrittää aina vaan uudelleen? Eihän tämä toimi parisuhteessakaan seksin kanssa? Tai kun kaveri pyytää kahville?

En tiennyt kehen ottaa yhteyttä pahenevan oloni kanssa. Paloin pohjaan. LinkedInniä olisi pitänyt käyttää ahkeramin, mutta hehkutuspostaukset, uudet ideat ja "pöhinä" sekä muu vastaava teki olon vain katkeraksi. Ja kuka haluaa edes palkata toivonsa menettänyttä katkeroitunutta hakijaa, joka odottaa vaan "valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -vastauksia. Itsensä myyminen ei onnistu, jos ei enää usko tuotteeseen, eli itseensä, tai jaksa valehdella. Ja minä en enää jaksanut uskoa, enkä valehdella.

Pidin tauon.

Olo ei parantunut ja tauko jäi päälle. Yritin pikkuhiljaa työstää katkeruutta, vihaa, pessimisiä ja surua pois, sekä kerätä takaisin uskoni rippeitä. Keskityin hetkeksi muuhun. Mutta aikataulu ahdisteli minua ja tulottomuus ottaa koville. En ehdi palautua kun stressin aiheita satelee vaan lisää ja aina kun yritän palata, vastassani on innostunutta pöhinää tai vaihtoehtoisesti muita epätoivotarinoita. Voimani eivät riitä kohtaamaan tätä kaikkea kerralla.

Haluaisin rehellistä keskustelua työnhakuun ilman, että pitää esittää ja pöhistä. Esittää kiinnostunutta firmaa kohtaan ja omata suurta alan harrastuneisuustaustaa. Teen mielelläni töitä, omaan kohtalaisen pohjan ja olen valmis kehittämään itseäni, eikö se riitä? Enkö saa harrastaa jotain muuta kuin IT-alaa? Firmalla ei ole minulle ihan hirveästi väliä: kunhan työ vastaa sitä mitä sovittiin, ilmastoasioista ollaan tietoisia, ei olla seksistisiä tai muutenkaan kusipäitä, työkaverit ovat kivoja ja työntekijöitä ei poljeta niin olen tyytyväinen. Näitä kun ei etukäteen firmoista voi tietää! Inhottaa keksiä kaikenlaista soopaa: "Joo mä niin tykkään kuinka teillä on hoidettu asia x,y ja z ja kuinka teillä on mielenkiintoisia asiakasfirmoja." Plöääärght. En edes jaksa valehdella blogiin kunnolla. Miksei vastaukseksi kelpaa: "En oo kuullu teistä mitään pahaa, te ootte tarpeeks iso firma ja se riittää mulle. Onhan teillä hyvä työilmapiiri eikä harjottelija joudu keittään kahvia?"

Pelkään taas palavani loppuun sillä ainoana ulospääsynä tilanteesta näen vain työpaikan. Työpaikan saaminen vaatii aktiivista harrastuneisuutta, liioiteltua kiinnostusta, aktiivisuutta LinkedInnissä... Se vaatii työtä. Työtä, josta ei saa palkkaa, ei positiivista palautetta, ei työkavereita, ei työsuhde etuja, ei lounastaukoja, ei vapaita viikonloppuja... Ei mitään hyvää takaisin. Ehkä hieman kehittyneemmän minän, mutta sitäkään ei kukaan ole auditoimassa. Paitsi minä. Jee...

Näettekö noidankehän?

Muistutan hieman fobiaani: zombia. Ammu vaan vartaloon, kyllä mä nousen ylös ja matelen aivottomasti eteenpäin samaan suuntaan. Sitä päivää odottaessa kun ne osuu päähän. Sain siis revittyä itseni takaisin ylös, niinkuin aina. Aloin taas latomaan hakemuksia mielenkiintoisiin paikkoihin ja nostatin mielialaani, ehkä vähän jopa jaksoin innostua. Tsemppasin! "Kyllä mä osaan, kyllä nyt joku sen näkee. Ehkä mua kerrankin onnistaa!" Ensimmäinen vastaus oli kieltävä. Haahaa! Melkein jaksoin nauraa. Kuulemma portfoliossa voisi olla lisää näyttöä ja nykyisiä projekteja selitetty lisää auki. Pitäisi siis harrastaa lisää! Ja anteeksi, mutta kuka niitä lukee, jos alan kirjoittamaan enemmän tekstiä? Halautteko tosiaan kunnon raportin työstä? Riittääkö viisi sivua? Kymmenen? Eipä sielä ollut sitten osunut niitä projekteja selkeästi eteen, mistä on kokonainen raportti tehty.

Tämä zombi huokaisi syvään ja tarttui viimein puhelimeen ja soitti YTHS:lle. Tiedän, että pystyisin töihin hyvin ja tekisin sielä parhaani, enkä palaisi työelämässä näin helposti loppuun, mikäli se on yhtään mukavaa. Tämä ei ole mitenkään päin hauskaa. Hakemus -> ei kiitos -> hakemus uudelleen -> ei kiitos -oravanpyörää on jatkunut niin kauan, eikä se katkea millään muulla kuin sitä samaa pyörää pyörittämällä ja toivomalla, että joskus ei:n sijaan olisi joo. En valinnut työnhakua ammatikseni.

Mutta, valintamme ei valitettavasti tällä kertaa kohdistunut sinuun.