Mietelmiä menneisyydestä

En tiedä onko se syksyn vai oman elämän paikallaanseisomisen syytä, mutta heräsin tässä yksi ilta pohtimaan menneitä ja menneisyyteen jääneitä ihmisiä. Etsin facebookista ala-asteelta tuttuja nimiä ja ihmettelin kuinka tunnistettavia osa oli ja kuinka paljon taas jotkut olivat muuttuneet, mihin henkilöt olivat päätyneet ja millaisia juttuja nykyään ajavat. Miksi joitakin ei löytynyt ollenkaan? Ovatko he menehtyneet? Eivätkö he halua, että tuntemattomat ihmiset löytävät heidät, vai eivätkö he vaan ole somessa? Ovatko he muuttaneet nimeään, ulkonäköään tai kaveripiiriään niin radikaalisti, etteivät minun nopealla selailulla osuneet silmään? 

Huomasin myös, että kaikkien nimiä en vaan saanut millään päähäni. Pyysin serkkua nimeämään muistista kadonneiden ala-aste toverien nimiä ja harmittelin, kun en ollut kirjannut niitä ylös aiemmin. Osan poismenosta sain tiedon tätä kautta. Vielä jäi mysteerinimiä jäljelle. Erityisesti lukioluokkani, jonka kanssa en ollut kauhean läheinen ja näin ollen unohdin suurimman osan melkein samantien. Yläasteen luokkalaiset sentään muistin muutamaa lukuunottamatta.

Tämän kaiken stalkkailun ja aikamatkustuksen ohessa heräsi kysymys... Googlaakohan kukaan minua? Päätyvätkö he tänne tutkimusretkensä tuloksena vai riittääkö heille google-haun jutut "jakiksen mutsista". Ja mistä syystä päädyin jonkun selaimen hakukenttään? Olinko mielenkiintoinen vai ärsyttävä, sanoinko jotain pahaa, näkikö joku minut lähiaikoina kaupungilla, tuliko nimeni esiin jossain muussa yhteydessä? Stalkkaako joku vanha tuttu blogiani aktiivisemminkin? Paljonko itse olen muuttunut ja onko elämäni ottanut sellaisen suunnan kuin olisi voinut esimerkiksi ala-asteella kuvitella?  Tunnistaako minua enää edes samaksi ihmiseksi?

Näihin kysymyksiin tuskin koskaan saan vastausta, ellei joku näistä stalkkereista intoudu tarinoimaan kommenttikentässä tai ota suoraan yhettä, minkä todennäköisyys on hyvin pieni. En toisaalta edes tiedä, haluanko välttämättä saada kysymyksiini vastausta. Oma pieni negatiivinen mieli kuitenkin haluaa uskotella, ettei kukaan minua muista. Ja jos muistaakin, niin tuskin ainakaan hyvällä. Olin kuitenkin ahdistunut lapsi, joka ei löytänyt paikkaansa ja masentunut teini, joka kulki sumussa selviten jotenkin aikuiseksi, joka oppi elämään itsensä kanssa.

Johtuvatko mietelmäni sittenkin viimeisimmästä reissusta Hämeenlinnaan ja uutisista erään sukulaisen huonontuneesta tilasta ja spekulaatioista lähenevästä lopusta? 

Iso osa menneisyyden tutuista on jäänyt alueelle tai palannut sinne takaisin. Itse voisin kuvitella muuttavani sinne vain, jos tekisin lapsia, mutta koska ne eivät ole suunnitelmissani, Hämeenlinnakin saa olla osa menneisyyttäni, jossa vaan piipahdan sillointällöin. Koko paikka tuntuu enemmän haamulta kuin todelliselta nykyään.

On käsittämätöntä miten nopeaa aika kulkee. Välillä jotain menneisyyden juttuja tulee mieleen kuin ne olisivat tapahtuneet vasta eilen. Uniini saattaa hiipiä ala-asteen vihreä käytävä sellaisena kuin se ysärillä oli tai vanha luokkalainen tunkeutua nykypäiväisiin unitapahtumiin. Mutta useimmiten kaikki näyttää hyvin kaukaiselta nyt. Elän kuitenkin ihan eri elämää hyvin erilaisena ihmisenä.

Ehkä olen vaan jo vanha ja tämä kuuluu tähän elämänvaiheeseen. 

Kuvissa esiintyvät muistoboksini, jonne keräilen kaikenlaista matkan varrelta. Vanhoja silmälaseja, kutsuja, ruokalistoja, leffalippuja, matkaoppaita, kuolinilmoituksia, lehtisiä ja henkilökohtaisia pikkutrinkettejä. Haluaisin löytää niille uuden ja kauniimman laatikon. Harvoin tosin tulen avanneeksi sen, muuten kuin tallettaakseni sinne lisää muistoja.


Nostalgisoidaanko ja stalkkaillaanko sieläkin menneisyyden haamuja?

Comments

  1. Varmaan johtuu tästä syksystä, koska mulla kanssa heräsi ihan muutama päivä sitten mieleen, että mitäköhän mun ala-asteen luokkalaisille kuuluu, ja muistanko edes kaikkien nimiä. 😮 Tosin mulla siihen taisi oikeasti katalyyttinä toimia se, että törmäsin yhteen ihmiseen, jonka sisarus oli mun kanssa samalla luokalla yhdessä vaiheessa. En tosin vielä alkanut googlailla ihmisiä, mutta houkutus on suuri. 😁 Tosi mielenkiintoisia kysymyksiä sulla aiheeseen liittyen; ja mietin myös, että miten paljon itseään kannattaa tuomita, jos päättääkin selvittää, mihin muut ympärillä olleet ihmiset on päätyneet. Uteliaisuus on kuitenkin tosi normaalia ihmiselle. 😊 Mielenkiintoinen toi muistolaatikko! Miten päädyit pitämään sellaista?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihan normaalia uteliaisuutta se on selvittää. :) Jos taas rupeaa obsessoimaan jostakusta ja sen elämästä suuremminkin niin sitten voisi ehkä miettiä olisiko syytä hieman jarruttaa.

      Oon keränny kaikenlaista ihan ala-asteelta asti. Silloin lähinnä säilytin lappusia, jota luokassa toisille läheteltiin ja postikortteja, joista vaan tärkeimpiä enää säilössä. Joskus lukiossa keräsin kaiken jo kerätyn rojun yhteen ja kotoa muutettua aloin keräämään sinne harkitummin asioita, joita haluan muistaa.

      Delete
  2. Hyviä kysymyksiä vailla vastauksia. Mun täytyy tunnustaa, että en juuri koskaan stalkkeroi ketään :D Eräs kaveri piti mua ihan outona, kun en ikinä ole siinä määrin kiinnostunut kenenkään elämästä tai nykytilasta, koska lähes kaikki muut harrastavat tätä etsintää ja googlailua edes jossain määrin nykyisistä tai entisistä tuttavista. Kouluajoilta on sen verran ikävät muistot, että en halua kuulla siltä ajalta kenestäkään mitään. Meillä piti olla luokkakokous jokunen vuosi sitten, mutta kenestäkään ei (onneksi) kuulunut mitään. Muut(kaan)entiset tuttavat tai kaverit tai eksät eivät kiinnosta minua.

    En kyllä uskaltaisi googlettaa itseäni xD Pelkään että sieltä löytyisi jotain tosi hämärää, mitä ei saa pois, vaikka kaiken järjen mukaan mitään sellaista ei pitäisi löytyä :'D

    Myönnettäkööt, että tämän postauksen myötä heräsi kuitenkin IHAN pieni hinku suorittaa googlailua...

    ReplyDelete

Post a Comment