Taru Sormusten Herrasta ja miksi se kannattaa lukea

Sain syksyllä luettua Tolkienin Taru Sormusten Herrasta taas läpi ties kuinka monetta kertaa. Kirjapäiväkirjani ei yletä ensimmäiseen kertaan asti ja joitain lukukertoja en välttämättä ole kirjannut, joten määrää voimme vaan arvuutella.

Taru Sormusten Herrasta on yksi fantasialajin perusteoksia ja upea teos, johon taitava kirjailija on vuodattanut paljon työtä. Tolkien rakensi – ei pelkästään juonta ja hahmoja – vaan kokonaisen maailman kansoineen, historioineen, sukupuineen, kielineen, ruokineen, maisemineen ja runoineen. Kieleitieteilijänä tarinaa ajoi luomiensa kielten tarinan ja pohjan luominen, sillä kieli tarvitsee käyttäjiä ja historiaa. Tarinaa oli myös alunperin tehty ajatuksella, että se olisi tavallaan Englannin legendariumi, mutta Tolkien myöhemmin hylkäsi tämän idean absurdina.

Kirja ei valitettavasti vaan ihan sovi tyylillisesti nykyaikaan, jossa ihmisiltä puuttuu keskittymiskykyä ja kärsivällisyyttä, mikä minusta on sääli. Se on todella hidastempoinen ja välillä hyvin puuduttava. Myönnän itsekin viimeisimmällä lukukerralla kiroilleeni muutamana iltana kuinka monta sivua yksi neuvonpito voikaan kestää ja eräässäkin kohdassa lähinnä luetellaan kasveja kahden sivun verran. Mutta kuinka moni ikäisistäni on kirjan edes lukenut? Olen yhä enenevissä määrin törmännyt henkilöihin, jotka eivät siihen ole tarttuneet ja tyytyvät vain elokuvien näkemiseen, jos sitäkään. Toki, en itsekään ole vielä Kalevalaa, Maameren tarinoita tai Beowulfia kokonaisuudessaan lukenut, vaikka pitäisi. Kaikki noista tosin sentään löytyvät hyllystä ja monta muutakin klassikkoteosta odottaa aikaansa, eli ymmärrän jos joku ei vaan ole ehtinyt.

Mutta miksi sitten lukea kirja, jos se on puuduttava opus ja siitä on tehty monen tunnin elokuva, joka on vieläpä ihan hyvä, eivätkä sen erikoistehosteet ole vielä edes vanhentuneen näköiset vaikka leffalla onkin ikää jo 20-vuotta(!)? Voisin tiivistää vastaukseni siihen, että elokuvasta puuttuu noin puolet, mutta osasyy on myös kirjan hidas tahti, jota juuri parjasin. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin itse olisit samalla matkalla. Vuodet eivät hurahda ohi muutamalla sivun pyyhkäisyllä vaan kaikki ottaa aikansa. Maailma tuntuu paljon aidommalta, aikuisemmalta ja uskottavammalta kuin moni muu fantasiamaailma. Kirjassa ei myöskään ole merkittäviä juonireikiä, mitä elokuvassa ja muissa fantasiateoksiossa usein on. Tarinan hahmot myös luovat uskoa siihen, että pienikin asia voi muuttaa maailmaa parempaan. Kirjaa lukiessa ei tarvitse pyöritellä silmiään lapsellisille ihastumisjutuille ja nolouksille niinkuin monessa uudemmassa fantasiassa. Ja jos luet kirjaa alkuperäisellä kielellään, se on kuin lukisi runoa hienoine sanakäänteineen ja sävelineen.

Ja mitä niin oleellista kirjassa sitten on, mitä elokuviin ei mahtunut? Elokuvista puuttuu suuria lempikohtauksiani, paljon. Ymmärrän tosin, miksi Bombadil, hautakerot, Konnun puhdistus jne jätettiin pois. Ne olisivat tehneet elokuvasta moniosaisemman, kalliimman ja ajaneet kärsimättömimmät ihmiset pois rajoittaen elokuvan menestystä. Kaikki katsojat kun eivät ole faneja tai nörttejä. Ne eivät myöskään ole juonen kannalta oleellisimpia kohtia, mutta sitäkin rakkaampia itselleni. Ne herättivät tunteita: iloa, kauhua, surua... Hautakerojen poisjättäminen on siinä mielessä hassua, että Jackson on ohjannut paljon kauhuelokuvia ja häneltä olisi voinut tulla upea otos tähän kohtaukseen. Myös näin nörttinä tekeekin mieli kysyä, miten Merri sai tehtyä mitään vahinkoa Noitakuninkaaseen ilman hautakeroista saatua tikaria? Mutta, ehkä se menee jo liian nörtiksi valittamiseksi, jota kauhistelen vaan muiden nörttien kesken (aka. poikaystävän). Elokuvan painopiste on siis toiminnassa, ei niissä hiljaisissa kauniissa hetkissä tai painostavassa ilmapiirissä. Hollywoodin tapaan myös ihmissuhteet on tuotu taustalta etualalle esimerkiksi korostamalla Arwenin roolia ja ruutuaikaa. Luojan kiitos, että Arwenin elokuvaan suunniteltu taistelukohtaus sentään jätettiin pois.

Kirjan kuvaukset ovat kuitenkin aivan kultaa. Olin melkein monttu auki Morian ovilla, sillä silmieni eteen piirtyi selkeä kuva pelkän tekstin pohjalta sen upeudesta ja vieressä häämöttävästä uhkaavasta lammesta. Elokuva tekee hyvää työtä, mutta mielikuvitus luo joskus silmiä mahtavampia näköaloja. Jopa huonon mielikuvituksen omaava pystyy sormustenherrassa saamaan kiinni siitä, miltä maailma näyttää. Voisin ainakin olettaa?

Juttelin erään kaverin kanssa, jonka päähän ei piirry yhtä herkästi kirjoja lukiessa maisemaa tai elokuvamaista tapahtumaketjua kuin minulle. Hän ilmeisesti kärsii jonkin tasoisesta afantasiasta. Sormustenherra on mielestäni tähänkin hyvä kirja, sillä siinä selitetään maisemia hyvin tarkkaan ja siitä on tehty niin paljon maalauksia ja piirustuksia kuin myös elokuva, joihin tällainen henkilö voi tukeutua lukiessaan. Kirjoitat minkä tahansa paikan googlen hakuun ja mielenmaisemasi saa avustusta kuvanluomiseen. Oli se sitten Allan Leen tai John Howen taidokkaat teokset, fanitaide, elokuvakohtaukset tai Tolkienin omat piirustukset. Helmin syvänne esimerkiksi on minulle aina ollut hieman hankala hahmotettava. Sinun ei myöskään tarvitse lukea kirjan lauluja välttämättä läpi, sillä useimmista niistä löytyy sovituksia Youtubesta, jotka voit kuunnella. Näin tein itsekin viimeksi, koska en ole musiikillisesti yhtään lahjakas ja laulut pääsivät näin oikeuksiinsa. Odotan innolla kun tämä kaveri saa kirjat luettua niin voidaan katsoa, kuinka väärässä/oikeassa olenkaan hypoteesini kanssa.

Elokuvat taas uudelleen katsoneena, harmittaa miten pahasti osa hahmoista ja tapahtumista on pilattu. Ei ole kauhean uskottavaa nähdä Samia hakkaamassa Klonkkua (useammin kuin kerran jopa!) tai Faramiria kuljettamassa hobitteja Osgiliathiin. Tekee pahaa katsoa kun haltiat marssivat perusteetta Helmin syvänteelle ja Haldir kuolee. On sydäntä särkevää kuulla Frodon lähettävän Samin pois, sillä tämä pilaa yhden tarinan keskeisimmistä asioista, joka on hobittien välinen rikkoutumaton ystävyys ja luottamus. Ja mikä ihmeen warrior woman Arwenista ollaan yritetty vääntää kun meillä on jo sellainen: Éowyn. Unohtamatta sitten sitä kenen roolin Arwen on vienyt: Glorfindel, jonka vieressä Arwen on ihan kääpiö. Anteeksi sanavalintani. Ymmärrän toki Glorfindelin poisjättämisen, mutta kohtaukseen olisi voinut käyttää ennemmin mielestäni vaikka Legolasta niinkuin Bakshi teki piirroselokuvassaan. Vaikka toisaalta ei sekään käy järkeen. Entäs se valonheitinsilmä? Vähän liian kirjaimellinen kuvaus mielestäni, mutta tästä voidaan kiistellä. Joitakin nörttejä harmittaa elokuvassa Balrogin siivet, mutta itselleni sillä ei ole niinkään väliä ovatko ne konkreettiset vai abstraktit.

Osalle hahmoista ja tapahtamista toki iso kiitos. Esimerkiksi en voisi edes kuvitella parempaa Klonkkua, Gandalfia tai Sarumania. Galadrielkin oli aivan mahtava suoritus. Helmin syvänne ja Gondor piirtyivät viimein leffan myötä omaankin päähän paremmin ja örkit olivat upeita.  Terveisin Eni, jolla on salaa hotsit muutamaan hiiteen ja Urukiin. Olen myös iloinen siitä, miten kääpiöt – ne fantasian lyhyen tikun vetäneet – esitettiin ja ylennettiin leffan myötä uudelle arvokkaammalle tasolle kadottamatta näiden kuvausta. Kunnes Hobitista tehtiin elokuva...

Kirja on minulle kuin lohturuoka, jonka ääreen palaan. Se on helppo tie pois tästä meidän maailmastamme, eikä se tylsistytä, sillä jokaisella lukukerralla löydän jotain uutta. Näin fanina on hankala esittää asiaansa objektiivisesti, mutta kirja ei turhaan ole klassikko ja inspiroinut muuta jälkeensä tullutta fantasiakirjallisuutta, eli en ole mielipiteeni kanssa yksin. Se ei ole pelkästään fantasiateos vaan jotain enemmän.

Ja teille, joista Pippin otettiin mukaan saattueeseen turhaan: kiva youtube video.

Olettehan jo lukeneet Taru sormusten herrasta? Mikä on mielipiteenne kirjasta tai elokuvasta? ♥

ps. jos haluatte hämmentää ja suututtaa tosi Tolkien fanin niin huutakaa sille "Fëanor rules!" Saatatte saada aikaan hienot ilmeet ja kauhean vastaälähdyksen, tai sitten se tukehtuu ruokaansa. Parisuhderikkovaroitus myös. :D