Painting therapy

Ahdistus ja kotona hiippailu on ajanut minut maalaamaan, mikä toimii nyt eräänlaisena terapiana ja coping-keinona. Voin olla omissa oloissani ja ajatuksissani, ja mikä parasta, hiljaa häiritsemättä kumppaniani. En myöskään ole harrastanut maalaamista ikinä vakavissani, joten sen suurempia tasovaatimuksia ei ole ehtinyt muodostumaan. Piirtäminen taas ahdistaisi, jos lopputulos ei olisi aina sitä saavutettua tasoa. Pystyn siis nauttimaan prosessista ja lopputuloksesta aivan eri tavalla tarttumalla maaleihin ja palautumaan lisäämättä stressiä.

Ahdistukseni ei niinkään koske pandemiaa itseään, vaan sen luomaa muuttunutta tilannetta ja opintoihin kuuluvan harjoittelun saamisen vaikeutumista entisestään. Firmat eivät vastaa enää aiemmin lähetettyihin viesteihin, rekryprosessit ovat katkenneet ilman ilmoitusta ja potentiaaliset firmat ovat pistäneet rekryt jäähylle tai aloittaneet yt-neuvottelut ja lomauttamiset. Tavallaan olen todella onnellinen, etten ehtinyt saamaan harjoittelupaikkaa, sillä nyt joutuisin suorittamaan harjoitteluani etänä, enkä pääsisi kokemaan firman yhteisöä samalla tavalla, kuin se normaalitilanteessa olisi. Toisaalta koulun mielestä minun pitäisi nyt käyttää aikani opinnäytetyöhön, johon minulla ei ole kunnon aihetta edes. Elämäni siis seisoo paikallaan.

Tuntuu kuin olisin ison kuilun äärellä ja yrittäisin nähdä joko pohjan tai vastarannan, mutta ainoa mitä voin katsoa, on omat kengänkärjet.

Otin osaa etäluennolle, jonka aiheena oli palautuminen, stressinhallinta ja voimavarat. Valitettavasti luennon sisällöstä ei jäänyt oikeasti käteen muuta, kuin muistutukset lukion psykassa opituista asioista. Mutta tämäkin oli hyvä palautus maanpinnalle. Näin ihmisenä, joka ei osaa hakea hengellisistä asioita turvaa, saan parempaa lohtua tieteestä.

Huonomminkin voisi mennä. Ehkä siis saan katsella niitä kengänkärkiäni vielä hetkisen. Roottori tosin menettää totaalisesti hermonsa, mikäli en keksi pian muuta säilytyspaikkaa ahdistukseni tuotoksille! Myyn kaikki, mitä en halua pitää, omassa Facebook-ryhmässäni. Mikäli halajat halpoja tauluja, niin laita kutsua Enin taideroskakoriin.


In English:
Anxiety and tiptoeing around the house has driven me to painting, which now works as some sort of a therapy and coping-mechanism. It's a way for me to stay in my own headspace and quiet while my partner is working. Painting has never been a serious hobby for me so  I can do it without any quality requisites so I can enjoy the process without adding to my stress.
My stress doesn't really concern the pandemic itself, rather its consequences. I should be having my internship now, but I was trying to get the place when this pandemic hit and now it feels almost impossible to find a place. According to school I should use this time for my thesis, but I don't even have a topic.
My life feels stagnant.
I took part in a remote lecture about recovery, stress control and resources. Sadly it didn't give me much. Though it did bring me a little bit closer to the ground and I realised once again: things could be even worse.
I'm not sure Predator agrees with me unless I find a new place for my paintings.