Eletään historiallisia aikoja...

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan varhain aamulla 24. helmikuuta.

Kaiken tämän keskellä kaikki oma tekeminen ja varsinkin sen jakaminen somessa on tuntunut jotenkin vaikealta, herättänyt ristiriitaisia ajatuksia ja syyllisyyden tunnetta, sillä olisi paljon tärkeämpiä aiheita, joista keskustella. Ketä kiinnostaa sinun saavutuksesi, kun melkein naapurissa kuolee ihmisiä? 

Muusta ei sitten viimeaikoina olekaan mediassa puhuttu kuin sodasta ja LinkedIn sekä Instagram ovat muuttuneet poliittisen keskustelun alustaksi (niin hyvässä kuin pahassa). Ahdistus onkin ollut kovasti läsnä nämä pari viikkoa ja doomscrollaus on tullut tutuksi. Eikä ahdistus valitettavasti tule pelkästään ukrainalaisten puolesta, vaan myös siitä, miten jyrkkiä ihmiset ovat tuomitsemaan kaiken.

Whataboutismi ja syyttely rehottaa enemmän kuin aiemmin ja kaikki vaan tappelevat somessa. "Olet tekopyhä, jos et lahjoita rahaa, mutta kuitenkin pidät Ukrainan värejä profiilissasi." "Miten voit puhua aiheesta x, kun nyt kaikkien pitäisi puhua aiheesta y." "Entäpä Israelin ja Palestiinan konflikti! Ollut paljon pidempään kuin Ukrainan. Olet selvästi rasisti kun nyt vasta osoitat tukeasi." Tämän tyyppisiä kommentteja (hieman kärjistettynä) tulee vastaan eri keskustelunavauksissa ja ketjuissa. Mikään, mitä kukaan tekee, ei ole oikein ja aina löytyy jonkun mielestä parempi ja oikeampi tapa tehdä asioita. Myös venäläisviha on saanut sellaista pökköä pesään, että useinkin saa hävetä ihmisten puolesta. Toivon todella, että ihmiset osaavat erottaa Putin&co ja Suomessa asuvan venäläisen tai venäläistaustaisen eron, ja ne kuumat kahvit heitettäisiin oikeaan osoitteeseen, eikä sen viattoman päälle.

Tavallaan haluaisin pureutua aiheesiin syvemmin, mutta henkinen kantokyky maailman palamisen, ruton ja muun jälkeen ei vaan tule kestämään sitä tällaisella harrastusalustalla. Ja mikä minä olen oikeasti ilmaisemaan ajatuksiani tästä? Näin ollen aion jatkaa blogin pitämistä entiseen malliin, ilman, että keskustelu menee tätä enempää poliittiseksi tai whataboutismin puimiseksi, syyllistämiseksi ja idioottivihaksi.

Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka muualla sodittaisiinkin ja vaikka sodanuhka olisi tääläkin. Olen kerrankin saanut oman elämäni sellaiseen kuntoon, että minun on hyvä ja haluan olla hetken itsekäs ja nauttia siitä, niin kauan kun voin. Harmi, ettei maailmalla ole hyvä. Mutta milloin jokin ei olisi pielessä maailmassamme? Milloin ei olisi jotain, josta ahdistua? Köh, ilmastokatastrofi, köh...

Eli, jos teitä ahdistaa arkisen humpuukit kaiken tämän keskellä ja haluatte doomscrollata, suosittelen menemään uutissivustoille ja sinne LinkedInin tai mahdollisesti Twitterin puolelle. Täältä löytyy jatkossa turhaa, enemmän tai vähemmän egosentristä huuhaata, joka nyt ainakin kaiken tämän keskellä pyrkii olemaan positiivissävyitteistä pessimistisestä luonteestani huolimatta ja tätä postausta lukuunottamatta.

Näin, olen purkanut omaa ahdistustani.

♥

Toivon kaikille mielenrauhaa, maalaisjärjen käyttöä ja empatiakykyä.