Lunta, töitä ja meikkikriisi

Lunta on tullut ihan hitokseen ja pääkaupunkiseudulla kävelyteiden kunto on hirveä. Päivästä riippuen saat taistella itsesi loskan läpi, kiivetä lumivuorien yli, varoa erinäisiä lätäkköyllätyksiä, tai toivot, että mukaasi olisi lähtenyt luistimet kenkien sijaan. Lumimäärästä tulee mieleen ne talvet, kun muutin Helsinkiin ensimmäistä kertaa 2009. Onneksi sentään tänne pääsee roskakuskit (vielä) eivätkä opiskelijakylällisen kuukauden roskat ole levällään ympäri maastoa aiheuttaen karmeaa rottaongelmaa. Tekisi melkein mieli mennä Kumpulaan katsomaan, toistuuko ongelma tänä vuonna.

Blogi on ollut enemmän tai vähemmän hiljaiselossa viimevuoden, koska mitään merkittävää ei ole päässyt tapahtumaan. Nyt pikkuhiljaa maailma alkaa kuitenkin aueta ja oma elämäkin löytää taas jotain tapahtumaa ja mielenkiintoa. Värjäsin jopa hiuksetkin, vaikka ei pitänytkään, mutta kummasti se piristi.

Suurin elämään vaikuttava muutos on alkaneet työt. Sain siis viimein harjoittelupaikan! Iso kivi vierähti pois sydämeltä ja reilu kohtelu (palkka, ei turhaa nyhväystä, ei ilmaishommia ennen sopimusta, ei kauheaa tenttaamista vaan keskustelua, kivan ja avoimen oloinen työympäristö jne.) herättivät melkein vastoinkäymisiin kuolleen palon päästä tekemään ja oppimaan asioita. Vielä tosin ensimmäinen viikko on mennyt vaan tutustuen asioihin, asennellen työkaluja, hankkien erilaisia tunnuksia ja hääräten vähän ympäriinsä yrittäen imeä uutta tietoa ja kauhean kasan nimiä.

Välillä on ollut aikoja, kun kukaan ei vaan ehdi ohjeistaa ja on ollut hieman orpo olo. Orpo olo myös sen takia, että istun yksinään, koska oma tiimi haluaa tehdä etänä. Kaikki muut ovat muualla päin toimistoa ja lähinnä kontaktit ovat tervehtimistä ja esittäytymistä. En tunne kuuluvani joukkoon - vielä. Toimistolla on tosin myös muuttohärdelli päällä, että en tiedä, miten porukka on muuton jälkeen paikalla. Kun nyt tutustuu porukkaan, niin ehkä pikku hiljaa alkaa löytämään paikkansa? Pelkään vaan, että tämäkin mukaankuuluminen jää pintapuoliseksi ja kukaan ei kutsu minua mukaan mihinkään työajan ulkopuoliseen aktiviteettiin. Lounaalla sentään suhteellisen avointa vaan mennä ihmisten mukaan, eli yksin ei sentään joudu syömään, niinkuin osassa aiemmista paikoista, koska oli ilmaiseksi töissä, eikä ollut varaa mennä mukaan. Se oli pahinta, sillä lounasaika on se luontevin paikka tutustua ihmisiin työjuttuja syvemmin. Käy sääliksi niitä, jotka ovat aloittaneet työt kun etätyösuositus on ollut voimassa eivätkä ole nähneet ketään kuin ehkä ruudun välityksellä.

Joku voisi kysyä, miksi tämä edes merkkaa minulle mitään? Minulla on kuitenkin kavereita, jotka ovat samanmielisiä, joiden kanssa on hauskaa ja tulee päivittäin heitettyä viestiä. Töissä tulee kuitenkin vietettyä paljon aikaa, joten olisi kiva saada uusia lähempiä tuttavuuksia sieltäkin. Se auttaa paljon jaksamiseen kun saa olla oma itsensä jonkun kanssa ja ne ovat ihmisiä, joita näet livenä. Nykyisiä kavereita kun ei tule erinäisistä syistä nähtyä kauhean usein.

Vaikka nyt onkin töitä, en aio lopettaa työnhakua kesken, vaan kirjoittelen hakemuksia jo toiveissani jatkaa suoraan jossain tämän määräaikaisuuden loputtua. Eihän sitä toki koskaan tiedä, jos tämä paikka haluaisikin jatkaa sopimusta, mutta jotenkin en uskalla menneisyydestä viisaampana edes laittaa kaikkia kortteja samaan pinoon. Inhottavaa joutua huolehtimaan etukäteen tällaisesta, mutta pakko se vaan on.

Kaiken tämän muutoksen keskellä ja paineen alla olen ollut viimeisen kuukauden stressaantunut ja se on manifestoinut itsensä hampaiden jatkuvana yhteenpuremisena, mikä ilmenee leukaluun jomotuksena. Yritykseni kiinnittää tähän huomiota, hieroa ja venytellä ovat pitäneet tilanteen hallinnassa, vaikkeivat toki poistaneet jomotusta. Uskoisin sen tosin olevan pahempi ilman. Pitäisiköhän ostaa hierontakivi? Myös fitbit on merkannut osan työpäivää urheiluksi, vaikka istun lähinnä koneella.

Stressiä on lisännyt myös pieni ärsyttävyys, eli Urban Decayn lähtö Suomesta (ja Euroopasta?). Joudun nyt etsimään itselleni uuden perusmeikin eli meikkivoiteen, ripsivärin, luomivärinpohjustusaineen ja setting sprayn. Ei siis kannata olla merkkiuskollinen mitenkään päin kun merkit maksavat takaisin näin. En tokikaan käyttänyt näitä pelkän merkin takia vaan ihan siksi, että tykkäsin kyseenomaisista tuotteista valtavasti. Mutta jos en olisi hyvässä pysyvä, tietäisin edes vähän, mistä lähteä etsimään uudet tuotteet. Nyt alkaa taas kallis ja ärsyttävä kokeilu, jossa tuotteita ja rahaa menee hukkaan, ellen maagisesti osu johonkin hyvään ensimmäisellä yrityksellä, mitä käy harvoin. Ostin nyt kuitenkin muutaman viimeisen löytämäni meikkivoidepurkin varastoon näin lykäten etsinnän akuuttiutta toivottavasti edes loppuvuoteen. Ripsarista on jo yksi "ihan ok" varatuote tiedossa, mutta parempaa kaipaisin.

Onneksi elämä ei kuitenkaan ole pelkkää stressiä. 

Ja vaikka kuinka väitänkin, että olen vain istunut pelaamassa koko alkaneen vuoden, mitä on kyllä tullut tehtyä paljon, olen jostain ehtinyt löytää aikaa piirtämisellekin. Toisaalta minusta on tullut siinä niin nopea, enkä jaksa yhtään nyhvätä, että ei ehkä ihmekään, jos kuvia syntyy kamalaa tahtia. Joku päivä aion ottaa sille oikeasti aikaa, ja katsoa, mihin asti olen kehittynyt, jos kehitystä on tapahtunut edes muun suhteen kuin nopeuden. Alkaa olla taas jo neljä vuotta Ariel -kuvasta, jonka piirrän noin neljän vuoden välein uudestaan kehitystäni seuratakseni, joten olisi aika piirtää se uudelleen.

Toisaalta ihan hyvä, että pientä stressin aihetta löytyy ja asiat ratkeavat pikkuhiljaa. Näin stressitasot eivät pääse laskemaan liian nopeasti ja pöpöt iske. Tästä on kokemusta. Eli pitäisi ainakin pysy suhteellisen terveenä kun kroppassa on hälyt päällä. :'D Tähän aikaan kun ihan pikkuinen nuhakin on iso elämää todella rajoittava tauti.

Nyt kun tauteihin päästiin, niin Roottorin astmasta senverta, että lääke on auttanut ja nyt ollaan yritetty vähentää annostusta. Pakkaset tosin ovat antaneet takapakkia, kun silloin huonekosteus on matalampi ja astma herkemmässä. Pitää siis ottaa selkeästi säätilanne huomioon annostuksen kanssa. Roottoria hämmentää myös kun en ole päiviä kotona. Olen niin pitkään ollut kotona ja koulussakaan ei vietetty yleensä kuin pari tuntia kerrallaan. Iltapäivät ollaankin istuttu sohvalla sylittelemässä kissan kynnet pureutuneena kaulansivuun.

Mutta, niin se elämä vaan kulkee eteenpäin pikkuhiljaa. Olen kuitenkin ihan pihalla edelleen kaikesta.

Kuinka hyvin koet kuuluvasi osaksi työporukkaa? Onko sinulla töissä kavereita?
Entä mikä on luottomeikkivoide? Olisiko myös suositella jotain kivaa vedenkestävää (tai lämpöisellä vedellä poistettavaa) ripsaria?