Apocalypse survivor

Alitajuntani varmaan pitää kotipaikkakunnalle menoa jonkin asteisena maailmanloppuna sillä näytin niin apocalypse survivorilta kuin vaan vaatekaappini antoi myöten. (Tätä tyyliä lisää kaappiini, kiitos.)


Maailmanlopulta sielä kyllä näyttikin.

Kun käyn porukoilla, harvemmin tulee poistuttua pihapiiriltä. Tällä kertaa kuitenkin poikkesin keskustassa, joka oli järkytykseni autioitunut oikein kunnolla. Kunnanvirasto oli tyhjillään, kutistunut apteekki oli laitettu viimeisen lähikaupan yhteyteen, esikoulu oli siirretty pois ydinkeskustasta, bussit eivät enää kulje… Kirjastosta oli jossain vaiheessa taistelu, mutta se sentään oli vielä paikallaan. Paikkakunnalta vuoden loppuun mennessä poistuva pankki oli yksi tämänkertaisen vierailuni syistä. Tässä taas yksi selitys sille, miksi en halua muuttaa pikkupaikkakunnalle. Kaikki palvelut katoavat.


Ihmisiäkin käveli vastaan vain kourallinen. Muutama täti katsoi minua niin pahalla silmällä, että en voinut olla hymyilemättä leveästi. Naiset eivät tuntuneet tästä tykkäävän, minkä hyvin osasin ennustaakin. Hymyä ei siis herunut takaisin vaan kävelynopeus kasvoi. Mummot hyvät, en minä pissi kirkon pihalle ja potki tieviittoja vaikka päälläni ei olekaan kukkamekkoa tai verkkareita, ja jalassa kunnon Nokian kumppareita, jotka on peritty isoäidiltä. Olin selkeästi väärässä paikassa ja me kaikki tiesimme sen. Erilaisuudella ei ole sijaa maalla. Tämän todisti myös maahanmuuttajien pahoittelu- ja jäähyväiskirje kaupan ikkunassa. Mitä lie pahaa nekin tehneet? Norkoilleet paikoissa?


Aiheellista tuomitsemista ja pelkäämistä kyläläisille aiheutin sitten istumalla pitkästä aikaa auton rattiin. Pahoittelen, jos aiheutin sydämentykytyksiä muillekin kuin äidilleni, ja poksautin amismaajussien verisuonia hitaudellani. Pitäisi päästä harjoittelemaan hieman lisää, sillä olin pahasti ruosteessa ja meno näytti siltä kuin auton ratissa olisi ollut maanisdepressiivinen jänis.


Tuomitsemisesta puheenollen, äitini on pikkuhiljaa lämmennyt tyylini lisäksi myös uusimmalle harrastukselleni, eli kallojen ja muun kummallisen keräilylle. Hän löysi minulle kallonrähjän lähimaastosta ja jopa auttoi sen putsaamisessa. Senverta kallo kuitenkin kauhistutti, että se piti käydä hakemassa pimeällä (ettei naapurit nää?) ja sitä ei saanut yöksi tuoda sisälle. :D


Nyt olen taas turvallisesti ratittomana Helsingissä, jossa ketään ei kiinnosta pinkki hiusvärini ja tarkoituksella rikkinäinen paitani. Täällä ei ainakaan tarvitse pelätä kirjaston katoamista kun niitä on jotain 35 (+ yliopistojen kirjastot). Kallo odottaa vielä parempaa putsailua ja omaa paikkaansa. Muutakin tavaraa on kotiin löytynyt vähän ajan sisällä, eli sisustusjuttuja varmaan seuraavaksi.



English:

Subconsciously I seem to think that visiting my home town is like the end of the world, for I looked like an apocalypse survivor – inasmuch as my wardrobe allowed me to. (I really should get more clothes fit for this style.)
It almost did look like an apocalypse there. When visiting my parents I rarely ever leave the premises, because there's no reason to. This time I travelled downtown and for my surprise, it had deserted much more than I had anticipated. Town hall was empty, shrunken drugstore had been moved alongside with the only remaining grocery store, preschool had been moved farther away from the centre, buss traffic was almost non-existent... The library was still there, but I heard that there was a fight over whether it should stay or not. A bank is going to move away in the fall, which was one of the reasons for my visitation. This is what happens to smaller town in Finland these days, and it's the reason why I rather live in the city.
I saw only few people walking pass me. Some old ladies glanced at me so badly that I couldn't but to smile at them, which they didn't seem to like at all. As I very well could anticipate I didn't get a smile back. The ladies just started walking faster like they feared that I was going to eat them. Oh, dearies, I'm not going to vandalise the palace even though I'm not wearing colourful sundresses and pair of wellies. Seems like there's no love for difference at the countryside.
The thing that should have been condemned, rather than my looks, was my driving. It's been a long time since I last sat behind the wheel and I can tell you that I really need more practise. But, I'm alive, everybody's alive, and that's what matters, is it not?
Speaking of condemnation, my mom is finally starting to accept my newest hobby of collecting skulls and oddities. She even found me one and helped me cleaning it. Though we had to fetch it in the dark (so that neighbours couldn't see?) and I wasn't allowed to bring it inside for the night. :D
Now I'm back in Helsinki where I have no access to a car and where no-one's interested in my hair colour or what I'm wearing. Here we don't have to fear that libraries disappear, because there are 35 of them (plus the ones that universities own). The skull is waiting for better cleaning and its place in the house. I've found a lot of other decorative things as well so decoration post might be coming up next.

Best smaller blogs

/Parhaat pienet blogit –haaste!


"Haasteen tarkoituksena on tuoda esille pieniä alle 100 lukijan blogeja. Esittele viisi suosikkiasi ja kerro lyhyesti mikä niissä on hyvää. Lopuksi valitse viisi bloggaajaa, jotka haastat kertomaan omat viisi suosikkiaan!"

Tea and Vanity blogin Maru haastoi minut esittelemään suosikkiblogejani, joilla on alle 100 lukijaa. Selatessani lukulistaani sain huomata, että moni blogi, niin pienet kuin isotkin, joissa oli paljonkin potentiaalia, eivät ole päivittäneet enää moneen kuukauteen. Päätin jättää tällaiset blogit pois tästä katselmuksesta, sillä vaikka ne olisivat kuinka inspiroivia tahansa, niin valitettavasti kuollutta / tauolla olevaa blogia on ikävä alkaa seuraamaan.

Samat pikkublogit varmaan tulevat pyörimään monen saman haasteen saaneen listalla, sillä blogger nimittäin on tehnyt uusien blogien löytämisestä yllättävän hankalaa, kun enää ei voi lukijalistojen kautta bongata uusia ihmisiä. 



Sweet Pandemonium

Kauniin MoonLilyn lifestyle-blogissa viehättävät erityisesti asukuvat ja sekalainen arkihöpinä. Blogissa on myös mielenkiintoisia eko-juttuja, sekä herkullisia ruokakuvia. Tykkään kuitenkin eniten siitä, että blogin kuvat ovat aidon oloisia, eikä niitä ole ylimuokattu mainoskuvamaisiksi, niin kuin nykyään monessa harrastelijablogissa ammattiblogien tapaan on tapana.



Mekkoaddiktin vaatekaapissa 

Mekkoaddiktin vaatekaapissa on ihana ripaus tylliä arkipäiviin. Normaalisti retro- & vintagetyyliä harrastavat vievät tyylinsä ihan äärimmilleen tukkalaitteineen ja pin-up -poseerauksineen, eikä näihin näin ollen pysty samaistumaan ollenkaan, mutta tässä blogissa sitä ongelmaa ei ole. Postaukset eivät jää pelkkiin asukuviin vaan ne myös kertovat yksityiskohtaisesti esitellyistä vaatteista ja on höystetty mielenkiintoisilla ja hauskoilla arkipäivän kommelluksilla sekä ajatelmilla. Tähän blogiin ei helpolla kyllästy! 



Mustan Veen Värssyt

Ravenin blogi on minulle suhteellisen uusi tuttavuus, vaikka ilmeisesti hieman vanhempi blogi onkin. Mutta, olen kovin inspiroitunut tämän tytön upeaakin upeammasta tukasta. Lyhyitä keveitä ja monipuolisia postauksia – kyllä!



Tea and Vanity

Kauniit kuvat, ytimekkäät tekstit ja inspiroivat jutut, jotka saavat minut useimmiten muistamaan, että kaapissamme on juomatonta teetä. Blogin aiherajaus on mielenkiintoinen ja blogin nimi tukee tätä hyvin. Tee-postausten lisäksi odotan innolla aina Marun DIY- ja sisustusjuttuja.



NOT SO DAMN MAINSTREAM

Iidan värikäs blogi iloisine kuvineen ja monipuolisine aiheineen imaisee helposti mukaansa. Vaikka kaikki kevyet tukkajutut ja elämän ilot ovatkin kivaa seurattavaa, vähän painavammista aiheista vaahtoavat postaukset ovat nousseet suosikeiksini. Yhä useamman soisi avaavan suunsa esimerkiksi body shamingista ja naisten asemasta.


Viiteen ei kaikkia mahtavia blogeja valitettavasti saa mahtumaan, joten haluan haastaa muutaman muun inspiroivan bloggaajan, jotka eivät tuohon listaan päätyneet:
Henni, danse bizarre
Saastapallo, Ikuisesti ihan sama
Mikla, Metanoia


Ja sitten vielä yhteisesti kaikille: Millä te löydätte uusia blogeja? Millainen blogin pitää olla, että se nousee suosikkeihisi? Minne blogit katoavat?



In English:

The goal of this challenge is to introduce small blogs with less than 100 followers. Introduce five of your favourite blogs and tell shortly what do you like about them. Then challenge five bloggers to present their favourites!
Maru from Tea and Vanity challenged me to introduce my favourite blogs that have under 100 followers. While I was looking through the blogs that I follow, I realised that many of them, big and small, with lots of potential have disappeared or the author hasn't updated in a while. I decided to exclude those blogs, no matter how inspiring because it's not fun to follow a dead blog.
I'm not going to translate the blog introductions, because all of those blogs are in Finnish and their main focus group is Finns. But, as we Finns are very international, many authors do include translations or abstracts in English. The blogs that include some form of translations are Tea and Vanity, Mekkoaddiktin vaatekaapissa and Sweet Pandemonium
There are lots of good and inspiring blogs out there that really deserve to get introduced. So please do also check the ones that I chose to challenge.
How do you find new blogs these days? What qualities make a blog so good that it ends up in your favourites? Where do all the blogs disappear?

DIY: Framed Faux Butterflies


Skräppäys... Liimaa sormissa, liimaa kaikkialla...
Tuo mielikuva minulla on koko touhusta. Minä ja liimat ei tulla toimeen. Voitte vaan kuvitella millaista jälkeä pikaliiman kanssa saan aikaan.


Oletteko tekin askartelukaupoissa vähän niinkun salaa käyneet hiplailemassa skräppipapereita, mutta jättäneet ne hyllyyn, koska ette harrasta mokomaa liiman kanssa pelleilyä? Minä ainakin olen. Mitä ihmettä minä teen kuviopaperilla?
Tarvittiin kai oikeanlaista paperia ja ripaus inspiraatiota.


Olen kuolannut niitä perhostauluja, missä on aitoja perhosia, mutta niitä on hankala saada käsiinsä ja ne maksavat paljon. Ja en minä nyt itse mitään perhosia ryhdy sisustuksen takia murhaamaan. Paperiperhosilla oli siis mentävä.

Laatikostani löytyi syvä kehys, jonka olin joskus Anttilan aleista hamstrannut juuri tällaisia ideoita varten. Laitoin tulostimen hurisemaan ja leikkasin pari tulostettua perhosta. Ne näyttivät kuitenkin silmääni aika surkeilta ja ilmiselviltä feikeiltä. Laadukkaampi tulostuspaperi varmaan auttaisi? 


Ennen uutta tulostuskokeilua päätin käydä askartelukaupassa, jossa eksyin sitten taas kerran skräppipapereiden eteen. Täältä varmaan löytyy feikkiperhosilleni tausta? Olisihan sieltä varmaan sellainen löytynyt, mutta löysinkin paperia, jossa oli perhosia ja aivoissani alkoi raksuttaa: "Korosta sitä, mitä et voi piilottaa." Jos perhoset kerta joka tapauksessa näyttävät paperiselta, voisivat ne näyttää siltä kunnolla.

Siinä minä sitten olin: skräppipaperin, saksien ja liiman kanssa. Tällä kertaa liimaa päätyi vain sinne, minne sitä pitikin ja oli vaihteeksi ihan mukava näperrellä jotain superhelppoa.


Mikäli mielit samanmoista niin suosittelen reissua Ikeaan ja Sinelliin. Itiksen Sinellissä on muuten ale – ihan näin vinkkinä.


English:

I've never really liked scrapbooking, because me and glues don't get along. It's a horror story – glue everywhere! But, I've secretly fondled all the pretty scrapbook papers at the craft store every time I go there. I have no use for them, but they're so pretty. All I needed was a right kind of paper and a pinch of inspiration I guess. 
You know of those framed butterfly taxidermies? I've been wanting one for a long time, but they're hard to come by and when I finally do the prices are way too high for my budget. And I'm definitely not going to murder butterflies myself just for my decoration whims. So paper butterflies it is. 
I already had a deep frame stashed away for these kinds of ideas. All I needed was the butterflies which I tried to print at first, but came to a conclusion that they looked too fake. Maybe a better printing paper would help? 
Before I re-printed anything, I went to a craft store to look for a background for the butterflies. I never found that background, instead I found a gorgeous paper with butterflies. A saying popped into my mind: "If you can't hide it, just emphasize it!" And I did. The butterflies were gonna look fake anyways, so I just let them be fake and bought the paper. 
So there I was, with scrapbooking paper, scissors and glue. This time the glue stuck only where it was meant to and I enjoyed making something easy for a change.

A day off at the cabin


On keskiviikko. Kaksi laukkua olkapäälläni – toisessa vaatteet, hygieniakamat sekä jotain tekemistä ja toisessa kamera. Olen taas pakannut ihan kaiken mahdollisen turhuuden mukaani. Suuntaan keskustaan vähintään puolituntia etuajassa omasta aikataulustani, jossa on jo sitä myöhästelyvaraa niin paljon, että sillä selviäisi vaikka VR sekoaisi. Junamatka taittuu kuin sumussa tuijottaen kännykän ruutua. Havahdun Ilmalan kohdalla kun verkko katoaa katkaisten katselemani videon.


Löydän itseni Kampista, jossa Kampituspäivä-mainokset lyövät päin kasvoja. Aikaa bussin lähtöön on vajaa tunti ja huomaan miettiväni Heseä, mutta en ole tarpeeksi nälkäinen, että matka kauppakeskuksen toiseen päähän olisi vaivan arvoista. Hilaudun asemalle ja jään odottamaan vuoroani.

Nousen bussiin. Perässäni nousee nelihenkinen perhe, joista nuorimmainen vaikuttaa noin 7-vuotiaalta. Huomaan hieman kiristeleväni hampaita kun poika valitsee paikan vierestäni käytävän toiselta puolen. Bussin lähtöön on vielä 15 minuuttia ja voi sitä höpötyksen ja keikkumisen määrää. Normaalisti tällainen ei minua häiritse, mutta tänään olisin kaivannut rauhallista bussimatkaa. Vedän kuulokkeet päähän toivoen sen olevan maaginen portti hiljaisuuteen. Poika onneksi rauhoittuu bussin lähtiessä liikkeelle. Bussissa on paljon tilaa ja saan kuin saankin sen toivomani rauhallisen matkan.


Yritän kirjoittaa jotain, mutta orasteleva matkapahoinvointi saa minut nopeasti laskemaan kynäni. Tuulilasinpyyhinnesteen haju täyttää auton pyyhkimien suihkiessa tuulilasiin satanutta räntää. Se saa minut viimein oikeasti voimaan pahoin. Koitan peittää hajua imeskelemällä salmiakkia, mutta ammoniumkloridi ei ole se paras lääke pahoinvointiin. Ainakin se peittää pahimmat odöörit ja voin loppumatkan nuokkua unen ja valvemaailman välillä.

Bussista sitten siirryn siskoni autoon, jolla suuntaamme mökille. Olen vielä ihan toissa sfääreissä, mutta onneksi nuorimman siskonpoikani selityksiin takapenkillä kelpaa hyvin vastaukseksi lievästi innostuneen kuuloiset "Aijaa? Niinkö?" Pari vuotta vielä ja tuolla ei pärjääkään enää. Tie on ihan peilijäinen, mutta selviämme perille pahemmitta luisteluitta.


En saa itseäni kokonaan revittyä todellisuuteen, mutta alan pikkuhiljaa jo ymmärtää, mitä ympärilläni tapahtuu. Siskoni tekee pitsaa, josta pikkupojat löytävät vuorollaan jotain, mikä ei kelpaakaan suuhun. Milloin se on ananas ja milloin tomaatti. Paljun lämpeämistä odotellessa pelaamme muutaman pelin. Vanhin siskoni polttaa sormensa paljun pesään. Vanhempanikin piipahtavat paikalla ja jättävät minulle porakoneen, jota emme Taan kanssa ole saaneet aikaiseksi hankkia. 


Pulahdan illasta vielä nopeasti paljussa. Maailman päheimpiä uikkareita on pakko päästä käyttämään aina kun siihen on mahdollisuus. Tuntuu omituiselta istua lämpöisessä vedessä kylmällä ilmalla kun luntakin sataa. Valitettavasti en vielä ole niin hullu bloggaaja, että olisin poseerannut teille pakkasessa uikkareineni. 


Herään aamulla vähän jälkeen viiden, koska olin ottanut melatoniinin yhdeksän aikaan illalla ja nukahtanut jossain kymmenen aikoihin. Kärsin pahasta aikaerosta. En uskalla vielä nousta vessaa pidemmälle etten vaan herätä lähellä nukkuvia pikkupoikia, joita ei herätyksen jälkeen enää pidättele mikään. Selailen kännykkääni ainakin puolisen tuntia, kunnes yritän nukkua lisää siinä onnistumatta. Serkukset heräävät ja näistä pääsevä ääni ei anna nukkumiselle enää sijaa. Vaikka kuinka makailisit hiljaa paikoillasi, pojat selvittävät jossain vaiheessa, että oletkin hereillä. Sitten niiden äänihuulia ei enää pidättele mikään. Ainoana huoneessa jalkeilla olevana aikuisena pääsenkin siis kunniayleisöksi sohvaparkourille.


Palju lämmitetään vielä kertaalleen, mutta itse en jaksa enää. Siivoilujen jälkeen keskimmäinen sisko ja kaikki lapset heitetään kotiin. Saan kyydin Helsinkiin. Ja vaivanpalkaksi tungenkin siskoni autoon romua, josta haluan eroon. Pieni kauppakassillinen sekalaista tavaraa, turhaksi käynyt CD-teline ja maalaamani taulu.

Kotona nukahdan sohvalle katsottuani yhden jakson The Returnedia. Miten voikaan olla näin poikki kokoajan? Ehkäpä syynä on se, että mökkivaatetukseni muistuttaa minua makuuhuoneestamme?



English:

It's Wednesday. Two bags on my shoulders – other one for my clothes, necessities and other stuff, the other for my camera. I've yet again packed every unnecessary thing possible. I'm heading downtown at least half an hour ahead of my already lax schedule. The train ride goes by as though I'm in a fog, staring at my phone's display. I stir when the train reaches Ilmala, where my phone loses its connectivity.
I find myself in Kamppi, there's a sale going on. I still have an hour before my bus leaves and I'm thinking of grabbing a burger, but I'm not hungry enough to justify the trip all the way to the other end of the mall. I drag myself down to the platforms and wait for my ride.
Getting on to the bus. Behind me there's a family of four, the youngest of whom seems like around 7 years old. I find myself cringing when he chooses a seat on the other side of the isle. There's still 15 minutes before the bus leaves and the amount of babbling and all the anxious bouncing around is getting on my nerves. Normally it wouldn't but today I was hoping for a nice and quiet ride. I put on my headphones, hoping that it'll somehow be a magical gateway to peace and quiet. Fortunately the boy settles down when the bus starts up, and I do get my peaceful ride after all.
During the ride, I try to write something, but the onset of carsickness makes me put down my pen. The stench of windshield liquid fills the cabin as the wipers try to clear the falling sleet. The odour is enough to finally make me really feel sick. I'm trying to block the smell by eating some salty liquorice, but ammonium chloride isn't the best choice when you're already feeling sick. At least it's enough to mask the worst of the smell, and the rest of the trip I'm somewhere between sleep and reality.
From the bus I change straight to my sister's car, which will take me to the cabin. I'm still not all there, but the youngest of my nephews is content with answers along the lines of "Uhhuh?" and "Really?", along with faked enthusiasm. A couple more years and that won't do the trick. The road is really icy, but we make it there anyway.
I find it hard to pull myself into the real world, but I've developed a sense of what's going on around me. My oldest sister is making pizza, and my nephews are taking turns naming stuffings they don't like, like pineapple and tomato. While we're waiting for the hot tub to warm up, we play a few games. My parents stop by as well, and leave behind a drill that me and Taa have not yet been able to acquire ourselves. 
I take a quick dip in the tub in the evening, because I take any opportunity I get to use the world's coolest swimsuit. It feels weird, sitting in the warm water while the air around is so cold, especially because it's also snowing. Unfortunately I'm still not crazy enough blogger to take a photo of me wearing my swimsuit in the freezing winter air.
Sometime after five AM, I wake up, because I'd taken a melatonin pill way earlier than I usually do. I dare not go further than the toilet, in fear of waking the children sleeping close by, because once they've awoken, there's no holding them back. I browse my phone for at least half an hour, then decide to try and get some more sleep, without any success in that regard. The boys finally wake up and no matter how silently and still you lay, somehow they find out you're not really sleeping, and then the babbling starts. Being the only grownup in the room, I get to supervise their sofa parkour.
The tub gets warmed up again in the morning, but I'm not feeling up to it. There's some cleaning up and then my other older sister and all of the kids get taken home. I myself get a ride all the way back to Helsinki, and for their troubles I give them a car full of junk I wish to get rid of. A small bag of miscellaneous stuff, an obsolete CD-stand and a painting I've painted for them. 
Back home, I watch one episode of The Returned and then fall asleep. How can one be so knackered all the time? Maybe it's because my cabin outfit reminds me of our bedroom?